Kävin viikon reissun poissa kotoa. Sain hyvän ja luotettavan hoitajan kotiin perhepiiristä, oli mukava lähteä reissuun kun tiesi elukoiden jääneen hyviin käsiin. Viikko oli hyvin kiireinen, niin kiireinen etten juurikaan ehtinyt miettiä miten kotipuolessa meni, enkä ehtinyt saati sitten muistanut sitä edes kysellä.

Muutamia kuvaterveisiä kuitenkin sain välillä ja ne välittivät ainakin sen tiedon, ettei kotipuolessa voinut ihan huonosti mennä.

Reissu kesti maanantaista maantaihin, joista jälkimmäinen oli ehtinyt jo pitkästi iltapäivän puolelle, ennen kuin pääsin kotiin.

Vastaanotto oli, hmm, no ainakin äänekäs. Koirat eivät olleet uskoa silmiään ja Etna oli ensialkuun hieman epävarman ja varovaisen oloinen. Koska en juurikaan koiria ensialkuun edes noteerannut, vaan aloin purkamaan tavaroita sillä välin kun koirat yrittivät selvitä tunnekuohustaan, en asiaa oikeastaan siinä hetkessä edes hoksannut jäädä miettimään.

Oli mukava tulla kotiin, näki että minua oli ehkä vähän odoteltukin. Kanitkin, nuo jäyhät jääräpäät tulivat ihan pupulan portille asti vastaan heti kun siihen kävelin. Olkoonkin vain kaneja, mutta kyllä se mieltä ilahdutti.

Vasta kun olin saanut tavarat paikalleen, rupesin kiinnittämään koiriin enemmän huomiota. Zeus ja Adja olivat onnesta soikeita ja pyörivät ympärillä kuin hyrrät, Etna puolestaan tarkkaili tilannetta vähän matkan päästä. Vasta kun erikseen pyysin sitä luokse sen lukot aukesivat ja se päästi ilonsa ilmoille. Voi tuon pienen koiran valtaisaa iloa, kun se oikeasti tajusi, että minä olin minä ja siinä juuri sitä varten.

Lähdimme koirien kanssa kiertämään luontopolun pätkää, olin ennen reissua vaihtanut tytön tylleröt vähän kevyemmälle ruoalle ja Etna oli hoikistunut viikon aikana jo ihan silmin nähden. Adjapadjan tulokset eivät olleet yhtä näkyvät, mutta onhan se malliltaankin ihan erinäköinen kuin Etna, joten tilanne jää seurailtavaksi.

Viikon aikana lempipolkuni olivat rehevöityneet melkoisiksi viidakkopoluiksi. VT 12 toisella puolella olevilta pelloilta korjattu jo ensimmäinen heinäsato.

Kivitasku lauloi ja lentää pyrähteli valtaojan pusikosta toiseen. Sama ääni kantautui korviini useammalta eri suunnalta. Lintu saatteli meitä muutaman pellon verran, ja kun tien pätkän jälkeen saavuttiin seuraavan pellon reunaan, saimme saattelijaksi vielä toisenkin kivitaskun. Oli ilo katsoa, miten koirat saivata juosta vapaina ja nauttivat siitä sydämensä kyllyydestä. Jos ne vain osaisivat, olisivat ne nauraneet ääneen, ihan jokainen.

Kotona imuroin talon ja siivosin pupulan. Kyllä taas nenää ja silmiä kutitti, on se mukavaa olla heinäallergikko, eikä tuo etenkin pupulan nurkkiin kertyvä pölykään kaikken mukavimmalta tunnu, vaan elämäntapavalinta se on tämäkin aikanaan ollut. Takaovi oli auki ja kanirouva oli sinne löytänyt omia aikojaan, poikansa kannoin sinne sitten kanirouvalle kaveriksi.

Zeuskin oli keksinyt puuhaa itselleen, ja ahersi varsin tyytyväisenä siihen asti että sain sen rysän päältä kiinni. Kovin suureksi oli käynyt vanhalle herralle kiusaus, jonka kiusoittelevat tuoksut roskiksesta sen nenään kantautuivat. Yli viikon vanhat ruoan jämät olivat jotenkin kummasti päätyneet vanhan herkkävatsaisen hermannin vatsaan ja siinä se vielä yritti siivoilla viimeisiä murusia kun keittiöön astelin.

Ärsytti.

Kuinkas muutenkaan, ja taisin kysäistä siltä hieman äkäisesti, että mitä se oikein tekee. Vastassa oli hyvin nöyrä koira, siinä se vapisi edessäni kuin haavanlehti, reppana.
Ei auttanut kuin oksennuttaa koira siinä saman tien. Tiedossa olisi muuten ollut melkoinen oksentelu ja ruiskuripuliralli, ja lähentelihän väärään mahaan päätyneen ruoan määrä kuitenkin jo puolta litraa.

Ei tuntunut hyvältä ei, tämä oksennuttaminen mahdollisesti kuitenkin seuraavan päivän, pika aikataululla suunnitellun reissuun lähdön.

Äkkilähdöt ovat monesti ihan parhaita, ei vähiten siksi, ettei niitä ehdi etukäteen stressata yhtään. Tarkoitus oli lähteä niissä vaatteissa mitä seuraavana päivänä sattuisi olemaan päällä ja pärjätä niillä sitten kotiin paluuseen asti. No eihän se ihan niin mennyt, kun sain kyydin, oli eteisessä taas heti kohta ainakin neljä kassillista tavaraa ja vaatetta lähdössä mukaan. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin selittää sen verran, että mukaan oli pakattu petikamppeet peittoa ja tyynyä myöten, sekä koirien häkkiin laitettavat kamppeet. Koskapa omaa autoa ja sen myötä jatkuvasti lähtövalmiudessa olevaa häkkiä ei omasta takaa ole, niin täytyy sitten aina raahata matkassa kaikki häkkialustat yms.. sinne mihin sitten ollankaan menossa, ja tällä kertaa tuo reissuun mukaan lähteävä häkki odotteli edellisen reissun jäljiltä vanhempieni luona.

Onneksi olin ollut niin reipas maanantai-iltana, että olin saanut kämpän kutakuinkin siivottua, oli mukava lähteä tiistaina reissuun, kun tiesi, että saa palata puhtaaseen kotiin. Kanit jäivät matkasta pois, koirat pääsivät mukaan ja vahingossa oli sitten päässyt yksi väliportti jäämään auki, joten kaneilla on ollut täällä mukavat oltavat, kun ovat saaneet olla oloneuvoksina koko 68 neliön kämpässä. Onneksi oloneuvokset eivät olleet kajonneet niihin sähköjohtoihin, joihin tuo auki unohtunut portti oli jättänyt mahdollisuuden.

Niin kuin aina, nämä minun koirani matkuvasta mallikelpoisesti, niin tälläkin kertaa. Minun lauma matkusti asuntoauton takaosassa peräseinän ja vaatekaapin väliin jäävässä tilassa, johon mahtuu yksi kevytmetallihäkeistäni kuin valettu, siskoni koira Emra matkusti puolestaan omalla pedillään asuntoauton etuosassa. Suurin muuttuva tekijä ja reissun rytmittäjä oli meidän perhepiirin tuorein tulokas, kohta kolmen kuukauden ikäinen siskon poika, joka lähti äitinsä kanssa meidän tyttöjen reissulle mukaan.

Tuurin kyläkaupan jälkeen ajelimme Ähtäriin eläinpuiston viereen leirintäalueelle. Lähdin koirien ja veljentytön kanssa tutustumaan alueeseen. Leikkipuiston ja polkuautojen jälkeen löytyivät minigolf ja pomppulinna. Istuimme koirien kanssa odottelemaan kun 4- vuotias nautti elämästään. Ajomatkalla olin tuumaillut, että pitäisiköhän karkin syönti jo lopettaa. "Mummi sanoikin, etten saa syödä kaikkia vielä. Mä syön vielä neljä, koska oon neljä vuotta", vastasi tyttö, söi neljä karkkia ja pisti pussin pois.

Tuo 4- vuotias on innokas koirien hoitaja ja lenkittäjä. Adja on näistä minun koiristani kaikista varmin antaa lapsen käsiin, koskapa se ei minusta irtoa kovinkaan kauas. Etna kaikessa arvaamattomuudessaan omaa omat haasteensa ja Zeusta puolestaan vievät monesti enemmän vietit ja vaistot, kuin pieni tytön tyllerö. Niin tälläkin kertaa tuo tyttönen sai sitten juokennella Adjan kanssa ja talutti sitä ylpeänä. Koirien ruokkiminenkin sujui mallikelpoisesti, mutta aina silloin tällöin sai muistutella sitä, miten koiria pitikään käsitellä.

Etna ihastui siskonpoikaani heti kun vain näki sen. Ihmetys oli melkoinen ja Etna varmaan rakastaisi lapsen rikki jos saisi. Samalla lailla kuin pieni avuton pentu, niin myös tuo pieni ihmisen alku sai Etnan hoivavietin heräämään, se olisi halunnut olla koko ajan pojan lähettyvillä. Noh, tällä kertaa kyseistä rakkautta on kuitenkin jouduttu vähän rajoittamaan, koskapa Etnan rakkaus on aina saattanut ihan yhtäkkiä, ilman mitään selkää syytä muuttua melko rajuksi.

Arvaamaton koira on AINA arvaamaton,
vaikka se tuntisikin suunntatonta hoivaamisen tarvetta pienen vauvan nähdessään ja kuullessaan.

Kertaalleen piti Etnaa yön aikana muistutella siitä, ettei vauva ole sen, vaan äitinsä vastuulla, kun lapsi yöllä pienen inahduksen kera heräsi syömään. Kaikin puolin muuten yö meni aivan rauhallisesti, eikä vauva herännyt itkemään kertaakaan, mikä ehkä osaltaan taas helpotti Etnan olemista ja elämistä.

Päivällä sen huomasi taas, ettei ikinä voi tietää miten tämä koira reagoi yllättäviin tilanteisiin. Istuin pöydän ääressä ja Etna oli sylissäni. Vauva puolestaan oli äitini sylissä, joka istui siinä minun vieressäni. Etnaa kiinnosti siinä vieressä oleva lapsi ihan hirmuisesti, mutta se ei päässyt lähikontaktiin kuitenkaan. Siinä kun lapsi sitten käsillään viuhtoi menemään, niin yritti Etna ilman mitään selkää syytä napata vauvaa kädestä. Ei varsinaisesti mitenkään aggressiivisesti, vaan ihan kuin ohimennen, kun se käsi siinä niin ärsyttävästi (selkeänä ärsykkeenä) viuhtoi menemään. No onneksipa koira oli minulla sen verran tiukasti sylissä ja toisella kädelläni pidin sitä rintakehän kohdalta kiinni, niin se ei päässyt alkua pidemmälle. Sen jälkeen se sai kuitenkin siirtyä lattian puolelle ja pysytellä siellä.

Etna on muuttunut harmaaksi koiraksi, näin voisi ainakin päätellä nelivuotiaan puheista. Zeus ja Adja tai "Alja", niin kuin tuo tyttö sanoo ovat mustia koiria, mutta Etna on muuttunutkin ruskeasta harmaaksi. Kyllähän se koko ajan vaaleneekin lisää, mutta oikein hätkähtäen heräsin huomaamaan, kuinka se muuttuu ulkoisesti koko ajan aina vain vanhemman näköiseski, kun nelivuotias minulta ajomatkan aikana kysäisi ohimennen että, "Miksi tuo halmaa koila ei helää,"
Olen omassa mielessäni alkanut puhutella Zeusta ja Etnaa  vanhuksiksi, samaan nippuun olen niputtanut myös tuon kanirouvan joka samoihin aikoihin Etnan kanssa täytti seitsemän vuotta. Zeus ei kuitenkaan vielä seitsenvuotiaana ole ollut vanha, tai vanhan näköinen, ehei. Pappakoiraksi se muuttui jossain vaiheessa siksi, että lasten oli silloin helpompi muistaa kuka se on, ja etteivät ne koko ajan turhaan käyttäisi sen nimeä, mutta pappakoiraksi se ei siltikään muuttunut ikänsä puolesta. Nyt monesti vanhainkodissa käydessänikin, esittelen sen pappakoiraksi. Tämän kesän ajan olen kertonut sen olevan kohta jo kymmen vuotias, meidän vanhus, ylihuomisesta alkaen se sitten onkin jo ihan totta. Mutta se, että Etnakin on mielessäni jo vanhus onkin jännä juttu. Ei kai sille oikeastaan muuta oikeaa syytä olekaan, kuin se, että sen ulkoinen olemus johtaa harhaan ja moni luulee sen olevan jopa Zeusta vanhempi, "tuo on varmaankin jo tosi vanha", vieraat ihmiset usein arvelevat, jos jäävät minun ja koirien kanssa juttusille.

Tämä lyhyt, lasten ja koirien ehdoilla toteuttu reissu oli täysin onnistunut ja mukava kokemus meille kaikille. Olen ilokseni huomannut, että vaikka ollaankin melko ahtaissa tiloissa, niin kun jokainen sopeutuu, taipuu ja joustaa omalla kohdallaan siinä määrin kuin se on mahdollista, niin sitä pärjätään hienosti. Tällä reissulla oli neljän koiran lisäksi neljä aikuista ja kaksi lasta.

Olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, että olen pienestä asti opettanut nämä koirat matkustamaan rauhallisesti. Ei tarvitse yhtään etukäteen stressata sitä, miten matkustaminen koirilta sujuu.

Onni on sellainen koira, joka on helppo ottaa joka paikkaan mukaan.

Zeus ja Adja ovat sellaisia koiria, Etna on omien haasteidensa kera lähes sellainen. Suurimman osan ajasta se osaa kyllä olla ja käyttäytyä, mutta.

Niin aina jäljelle jää se mutta, jota en jaksaisi enää näin monen vuoden jälkeen selitellä. Siispä sivuutetaan se sievästi. Kävimme tänään (torstaina 6.7) mutki eläinkaupassa, josta haimme vähän kaneille evästä ja leikkautin Etnan kynnet siinä samalla. Ei lyhyiksi, ei niitä taida ikinä ihan lyhyiksi saadakaan, mutta vähän lyhyemmiksi kuitenkin. Paluu matkalla poikkesimme torille. Siinä vähän arvoin, että mitähän siitä torikahvilasta ottaisi ja päädyin sitten kahvin ohella syömään ruoan. Ei edes istumaan kerennyt, kun saimme seuraa. Keski-iän ylittänyt mies liittyi siihen meidän seuraan ja halusi tehdä tuttavuutta koirien kanssa, sallin sen vaikka tiesin ettei se siihen jäisi. Siinä samalla kun katselin kaihoisasti kovaa kyytiä jäähtyvää ruokaani, kuuntelin ja keskustelin miehen kanssa koirista. Ei mennyt pitkään. kun sain tietää miehen vieneen vain joitakin päivä sitten oman vanhan 14- vuotiaan koiransa vimeiselle matkalle. Kotiin oli jäänyt 5- vuotias ja sille sekä omistajille haettu kaveriksi 9 kk ikäinen koira. Mies tunsi syyllisyyttä ja selvästi haki hyväksyntää sille, että he olivat ottaneet uuden koiran heti samana päivänä, kuin vanhus oli lähtenyt.

Annoin miehen puhua, siksihän hän oli siihen tullut. Aikuinen mies, polvillaan siinä maassa, minun koiriani rapsutellen. Ikävöi vanhaa, tunsi syyllisyyttä uudesta ja pohti sitä, osaavatko koirat surra. Vastailin sen minkä osasin, enimmäkseen vain olin siinä ja kuuntelin.

Lopulta mies lähti ja minä söin jäähtyneen ruoka-annokseni loppuun. Vaihdoimme kuulumisia myös torikahvilan pitäjän kanssa. Hän kysyi minulta, että olenko huomannut miten koirien kanssa kulkiessa kynnys kontaktin ottamiseen toiseen ihmiseen häviää, tai madaltuu merkittävästi. Hymyilimme molemmat, ihan niin kuin eilenkin, tänäänkin oli hyvä päivä.

Ehkäpä ihan sattumalta vain, eilen tähän aikaan serkkuni oli instagramissa julkaisemansa kuvan alle kirjoittanut näin.

"We are not given a good life or a bad life. 

We are given life. 

And it's up to you to make it good or bad."