keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Alla oleva teksti vajaan puolentoista vuoden takaa on pyörinyt ajatuksissa jo pidemmän aikaa, eikä lopulta auttanut muu kuin aamulla kaivaa tuo teksti esiin ja selvittää, mitä sellaista siinä oli, että se piti käydä läpi uudelleen. Lihavoitu teksi on siis suora lainaus blogistani 28.4.2016.

"Ilta oli jo hämärtynyt. Satoi vettä. Oli hiljaista. Tavattoman hiljaista. Yritin saada kaikki aistit herkistettyä, kuulla edes yhden linnun sirkuttavan illan hiljaisuudessa, sateen kastellessa asfalttia. Lopulta kulkiessani metsikön reunaa, astellessani polkua pitkin, kantautui korviini vaimea kujerrus. Se ei ollut kyyhky, ei mikään niistä, eikä myöskään teeri. Itseasiassa minulla ei ole aavistustakaan mikä lintu siellä hiljaa yksinään kujersi, mutta se jäi tämän iltaisen lenkin ainoaksi laulajaksi, ja hiljeni pian sekin.

Loppu lenkki taittui taas asfalttia pitkin, se kiilsi. Sade yltyi. Yritin vetää takin huppua paremmin suojakseni, poskia pitkin valui vesi, vettä. Makeaa ja suolaista.

Päivällä sain tiedon siitä, että yksi pitkäaikainen, nelijalkainen ystävä on poissa. Ensimmäisenä mieleen nousi ajatus siitä, milloin ja miten sen viimeksi kohtasin. Olinko kärsivällinen, olinko lempeä, vai kuljinko vain ohi näkemättä, huomaamata, huomioimatta. Pyysinkö vain, niin kuin liian monta keraa elämässä, sitä väistämään pois tieltäni. Ajatuksiin nousi yö yhdeksän vuoden ja kahden päivän verran yli kymmenen kuukauden takaa. Yö jolloin kävelin märkänä kiiltelevää asfalttia pitkin itkien, koska tiesin, että siellä sateessa kulkiessani ei kukaan voi tietää, ovatko poskiani pitkin valuvat vedet, sadepisaroita, vai kyyneleitä.

Siitä kun viimeksi kohtasin tämän nelijalkaisen ystävän, tulee huomenna viikko. Kyllä minä sen huomasin, ja sitä huomioin. Otin sen mukaani ulos ja olin sille läsnä. Sen pienen hetken, siinä illassa. Olin sille läsnä, tietämättä siitä, ettei se enää olisi sitä minulle, tietämättä sitä, ettei sitä enää olisi.

En minä näistä tällaisista koskaan ääneen puhu, enkä osaa puhua, saati sitten halua tehdä sitä. Jokainen ihminen käsittelee surua omalla  tavallaan. Minä teen sen yksin, tai näiden "eläinterapeuttien" kanssa. Minulla ei ole tapana näyttää surujani muille, tai puhua niistä. Siksi minä tänäänkin kuljin sateessa yksin, tai yhdessä omien koirieni kanssa, siksi minä itkin sateessa, ettei kukaan vain näe kyyneleitäni. 
Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina,
älä anna turhaan sydämesi itkeä.

(Kirjoittaja tuntematon)

Oikeastaan tässä hetkessä, hiljaisessa asunnossa, jossa kaikki muut jo nukkuvat, ei ole mitään sanottavaa, ei lisättävää. Kyyneleet valuvat poskilla, luopumisen tuska pusertaa sydäntä, rintaa ahdistaa, päätä särkee ja pakottaa ja se suuren surun kipeä möykky, se rautainen nyrkkiin pusertunut koura on sulkenut sisäänsä pallean ja osan keuhkoistakin. Ei sitä oikein osaa muuten kuvailla, sitä miltä suru tuntuu. Se on, se vain on ja tekee lupaa kysymättä pesänsä ihmisen sisään. Eikä siinä auta, kuin elää vain päivä ja hetki kerrallaan.

Sen enempää tai vähempää inhimillistämättä, "koirahan se vain on" tai oli, sen suurempaa numeroa siitä tekemättä, meillä jokaisella on oikeus surra, ja työstää näitä asioita omalla tavallamme. Minulla surutyön tekeminen taisi alkaa tästä, ja surutyötä teen, siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut oma koira. Enkä juuri tällä hetkellä halua edes ajatella sitä, miten aion selvitä siitä, kun tulee eteen se päivä, jolloin minun rakkauteni ja ystävyyteni punnitaan.
Nyt olet vapaa ja mukana tuulen, 
saat kulkea rajalle ajattomuuden. 
Olet kimallus,
olet pilven lento, 
kasteisen aamun pisara hento. 
Et ole poissa,
vaan luoksemme saavut
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotat meille hyvää yötä."

Tekstiä lukiessani selvisi se, miksi se on pyörinyt viime aikoina ajatuksissani melko tiivisti. Tuolloin, huhtikuun lopulla olin yrittänyt kuvata sitä, miltä suru tuntuu. Jotain jätin siitä silloin poiskin, ihan kaikkea ei voinut, eikä halunnut kirjoittaa, ei sitä miten kipeää kaikki oikeastaan tekikään. 

Mainitsematta jäi surun salainen raakuus ja murskaava voima. Ne hetket kun silmät olivat sokeutuneet kyynelistä ja niin kipeät, että tuntui siltä kuin niihin iskettäisiin tikari kerta toisensa jälkeen. Kertomatta jäi se, miten räkä valui pitkin leukaperiä ja korvia särki se järkyttävä hiljaisuus, kun huusi ääneen saadakseen sydäntä riipovan kivun hellittämään, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Silloin ajattelin, että suru on tehnyt pesänsä sydämeeni, eikä halua lähteä pois. 

En tiennyt että se oli ja on kehon suojamekanismi, keino selvitä hengissä musertavan surun alla. En usko hömpänpömppään, enkä hölynpölyyn, mutta joitakin viikoja sitten sydämeeni syöpyi muutama lause.

"Kun on tunnekuohussa energiachakrat menevät sekaisin, kipu menee suoraan sydämeen, heti.  Sydänchakra lukkiutuu, koska ihmiseen sattuu liikaa. Kipu ei pääse leviämään, koska (sen) energia joutuu vangiksi, eikä pääse virtaamaan vapaasti." 

Surutyö on pitkällinen prosessi, joka vaatii aikaa ja monta haparoivaa askelta. En tiedä olenko valmis siihen, että kaikki tunteet tulisivat ja tulvisivat ulos. En tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva kohtaamaan nuo tunteet ja käsittelemään surua, päästääkseni irti. Tuntuu siltä, että suru on osa minua ja se on saatava surra rauhassa pois siihen asti, että kipu katoaa. 

Surun edessä ihminen laitetaan nöyräksi, ei voi tehdä mitään muuta kuin ottaa se vastaan mitä annetaan. Minulle surun kohtaaminen ja työstäminen on ollut myös valtava kasvutarina minussa itsessäni. Suru on ollut minulle aina yksityisasia, tänä kesänä siitä on tullut kuitenkin enemmän julkista kuin koskaan, mutta olen opetellut olemaan sinut sen kanssa. En ole enää itkenyt pelkästään yksin, olen joutunut itkemään myös muiden nähden. Tunnustamaan lopultakin sen, että näyttämällä heikkouteni kasvan pikku hiljaa vahvemmaksi. 
Säröt saviruukussa, eivät tee sitä vain rosoista, vaan ne kertovat eletystä elämästä, 
sen yksilöllisyydestä ja ainutlaatuisuudesta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti