Minusta on tullut pelkuri.
Viimeisimpien kuluneiden viikkojen aika olen huomannut alkaneeni pelkäämään enemmän kuin koskaan.Oli aikoja jolloin pystyin sanomaan etten pelkää elämää, vielä vähemmän kuolemaa.
Lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä asioita kuten karhuja, minä en osannut
enkä halunnut osata pelätä.
Sitten oli aikoja, jolloin pelkäsin joka ilta ja yö.
Pelkäsin sitä, milloin tappelun äänet taas naapurista alkavat. Sitä milloin joku oveni takana ryskätessään tulisi lopulta siitä läpi. Nukuin aina niin, että minulla oli esteetön reitti suoraan takaovesta ulos,
jos joku tulisi etuovesta läpi.
Viime aikoina se mitä olen pelännyt ei ole oikeastaan mitään konkreettista.
Se on sitä, että jokapäiväisestä elämästä,
sen pienistä yksittäisistä asioista on tullut pelottavia uhkakuvia.
Sydäntä kouraisee aina kun jompi kumpi koiristani hyppää.
En pelkää hyppäämistä, vaan sitä ettei se onnistu. Sitä että ponnistusvaiheessa jokin menee vikaan,
tai koira tulee huonosti alas.
Nyt tämä pelkääminen vaan menee jo liian pitkälle.
Minä heräsin viime yönä tunteeseen, ettei kaikki ollut niin kuin piti.
Koira vierelläni tuntui liian kylmältä. Hengitys äänet tuntuivat hiipuvan ja sitten katoavan kokonaan.
Oli liian hiljaista.
Siihenkö minä heräsin?
Vai siihen että unissani olin palannut elokuun 19 päivään, en tiedä.
Makasin hiljaa pimeässä.
Unohdin itse hengittää, kuullakseni kahden muun tekevän niin, enkä ollut varma kuulinko.
Ihan kuin äänet kiihtyisivät kiihtymistään ja sitten katoaisivat kokonaan.
Oli noustava ylös, katsottava, koskettava, tunnettava.
Oli pakottava tarve saada tietää, että kaikki on hyvin.
Enkä silti tiennyt.
Kello oli 3.20 kun päästin koiran käymään ulkona.
Sisällä tutkin uudelleen, vertailin koiria, limakalvojen värejä, ruumiin lämmön eroja.
Kömmin takaisin sänkyyn.
Makasin hiljaa ja kuuntelin.
Minuutti minuutin jälkeen.
Käsi vaelsi tutkimaan, että kohoileeko rinta, vieläkö sydän lyö.
Ihan kuin se välillä taukoaisi, hengitys.
Koira vaihtoi asentoa, kömpi paremmin kainaloon. Painoi päänsä käsivarrelle, enkä siltikään tiennyt hengittääkö se, vai lakkasiko se välillä hengittämästä.
Miksi minä heräsin,
missä välissä nukahdin, kun vielä kahdeltakaan ei ollut tullut uni silmään.
Minä olen alkanut miettimään liikaa.
Minä olen alkanut pelkäämään.
En enää vain harha askeleita, hyppyjä ja huonoja alastuloja. En enää pelkästään liukastumisia, huonoa onnea ja kohtalon ivaa.
Nyt minä pelkään sitäkin, että koirat unohtavat hengittää, että ne nukkuvat luotani pois.
Etnakin pelkää.
En tiedä pelkääkö se enemmän kuin ennen, mutta eilen huomasin ettei se voi olla keittiössä jos tyhjennän tiskikonetta.
Ei kestä kuunnella sitä miten ruokailuvälineet kilisevät toisiaan vasten.
Viikko sitten otin ison kynttilän kaapista ja Etna juoksi häntä koipien välissä karkuun. Ei uskaltanut tulla luokseni kun kynttilä oli kädessäni. Kyllähän se lopulta suostui yhteiskuvaan tuon ihmisen kädessä niin uhkaavaksi muuttuvan kynttilän kanssa.
Meitä on kaksi jotka pelkäävät, eri asioita mutta kuitenkin. Tavallisia, arkisia, ihan joka päiväisiä asioita.
Jos voisin, varmaan käärisin koirat pumpuliin ja säilyttäisin niitä siinä. Mutta ei se olisi elämää, ei elämisen arvoista. En minä niin voi tehdä.
Mutta en myöskään haluaisi pelätä, en joka päivä, en joka hetki. Kymmenen vuotta kerkesin sanoa ja luulla ettei kääpiöpinsereitä tarvitse väistellä, etteivät ne mene rikki.
Miten väärässä olinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti