Jätin koirat siskolle hoitoon ja kysäisin naapurista onnistuisiko postin hakeminen ja orvokeiden sekä "ämpäripuutarhani" hoitaminen lomareissun ajan. Naapuri lupasi parhaansa mukaan viljelyksiäni hoitaa. Jätin lähtiessäni takapihan aidan "portin" auki niin, että takapihalle ämpäripuutarhan hoitoon oli helpompi päästä.
Alku viikosta palasin takaisin, koirat olivat hengissä, mitä nyt kolmas pikkusisko oli saanut lattioilta siivota sitä itseään kuravellin muodossa, kun Adjapadja alias ahmatti oli ystävällisesti päättänyt edellisenä iltana syödä nirsojen tsekinpaimenkoirien eväät.
Elämä on sellaista, että nopeat syö hitaat ja ahneet syövät naapureiden eväät.
No kotiin palasin lievän reissuväsymyksen vallassa ja intopiukeena olevien kääpiöden kanssa. Niin kukat kuin vihannekset, juurekset ja yrtitkin olivat hyvinkin hengissä.
Ennen koirien vapauttamista piti käydä laittamassa takapihan aita kiinni. Jotain kummallista oli tapahtunut, liekö aidan yllä leijunut hieman keijupölyä. Ainakin puutarhapöytä ja tuolit olivat hienon kellertävän pölyn peitossa. Jos yrittäisin kauniisti kuvailla takapihani aitaa, edellisten vuokralaisten minulle jättämää aarretta, niin en oikein tiedä mistä aloittaisin. Kertoisikohan jotain se, että se toi mieleen ala-asteajat ja ne pojankloppien vapaalla kädellä piirtämät marginaalit matematiikan vihoissa. Opettajani katseli niitä lievää turhautumista katseessaan ja totesi vähemmän kauniisti, että ne viivat ovat kuin "juosten kustu lumeen."
Niin, no minun aitani näyttivät juuri siltä. Aidan tolpista kutakuinkin puolet olivat poikki jostakin kohtaa. Kulmat eivät olleet suoria, vaan pyöreitä ja aita venkoili puolelta toiselle. Se ei pidellyt Adjaa, ei sitten alkuunkaan. Adja nimittäin halutessan pääsi niin aidan yli kuin alikin, ja useimmiten se halusi, jos naapurin takaovi oli auki ja heidän keittiöönsä vapaa pääsy. Aita ei riittänyt pitelemään myöskään 2-vuotiasta pikkupoikaa. Tyyppi nimittäin tyynenrauhallisesti vain taivutti aidan maahan, kiipesi yli ja nosti aidan takaisin paikoilleen. Huikea tyyppi, meinasi vain suuttua, kun kävin hänet hakemassa naapurin kukkapenkistä.
Palatakseni siihen aitaan se oli siis lähtiessäni hirvittävän ruma näky. Uusien tolppien ostaminen on kyllä ollut työlistallani kohdassa "veronpalautukset", mutta ne olivat tulossa vasta hamassa tulevaisuudessa. Aidan korottaminenkin on käynyt mielessä.
Vuosien mittaa minulla on ollut monelaisia naapureita. Hyviä ja huonoja, ihan hirveitä ja joskus suorastaan pelottaviakin, mutta ei koskaan sellaisia kuin nyt.
Aita oli saanut uudet tolpat, kulmat olivat suorat ja napakat ja verkkokin pingotettu suoraksi. Se oli melkein kaunis katsella, jos nyt verkkoaita voi sellainen olla. Koko takapiha oli kuin saanut uuden ilmeen. Olin hävennyt rumaa ja huonoa aitaa jo viime kesästä lähtien.
Päättikö naapuri sitten auttaa, vai kyllästyikö hän katselmaan irvokasta aitaa, en tiedä. Sen verran kuitenkin tiesin, että olin aidon kiitoksen velkaa.
Katsoinkin naapuria suoraan silmiin vuolaasti kiitelleen, sen minä olen aina osannut, häpeämisen lisäksi.
Naapuri katseli takaisin hymyillen.
"Me vähän halusimme auttaa sinua, ja tolpatkin löytyivät ihan omasta takaa. Miksipä me emme siis olisi auttaneet."
Niinpä.
Naapureista on moneksi.
Sitä millainen naapuri itse olen, en uskalla lähteä edes arvailemaan...
Tomaatin kukkia.
Mansikoita.
Basilikaa.
Persilijaa.
Lisää mansikoita.
Persilijan kukkia.
Aidan tolppa.
Tytöt tuumii, että miten sitä nyt pääsee
karkaamaan naapuriin.
Kaihoisa katse naapuriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti