Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana.
Hymy herkässä matkalla kohti porojen polkuja, tuntureiden tuulia ja ruskaretkiä. Torniojoen takana Ruotsin ruskaa. Aika pitkälti lähes koko reissun keliolosuhteet on nähtävillä jo tästä ensimmäisestä kuvasta.
PÄIVÄ 1
Kuerlinkat ja Pakasaivo
Matkalla kohti Kuerlinkkojen kohinoita.
Pienen pienellä laavulla korkean kallion päällä, hetken hengähdystauko putouksen pauhua ja tuulten laulua kuunnellen. Vaikka viihdynkin nuotion äärellä ja rakastan liekkien leikkien seuraamista, ei tulistelu ole kuitenkaan joka nuotiopaikalla tarpeen.
Taustalla Kuerjoen kuohuja. Vastapäätä harjanteen takana kivikautinen asuinpaikka. Alaputouksen seutuvilla jyrkänteessä, pystyseinän tasaisessa kohdassa jäänteitä punamulta maalauksista, joista ei nähtävillä ole enää juurikaan kuin aavistuksen verran. Ja sekin aavistus saattaa olla vain mielikuvituksen tuotetta. Aikaisimpien sukupolvien jälkeen myöhemmätkin sukupolvet ovat halunneet jättää merkkejä käynneistään. Harmillista vain se että näin tehdessään he ovat tulleet tuhonneeksi jotain paljon arvokkaampaa.
Yläputous alhaaltapäin katsottuna. Tällä kertaa Undiskin malttoi hienosti pysähtyä ja antaa minun nauttia luonnon kauneudesta, kun onnistuimme hukkaamaan muut ihan kokonaan. Ei ollut kiire sinne tai tänne, eikä joka suuntaan yhtäaikaa.
Vuosi sitten tästä pääsi yli vielä kohtuudella, nyt enää yhtä parrua pitkin. Undista hieman jännitti, mutta hienosti se selvisi romahtaneesta sillasta, kun emme siitä tehneet sen suurempaa numeroa.
Pakasaivolle tie oli pitkä ja kivinen.
Vihdoin näkyvillä aavistus siitä, mitä toivon Undiksen oppivan. Eli taukojen hyödyntäminen lepäämiseen, ei sähläämiseen. Tämä mahalasku tapahtui vielä ihan koiran omasta aloitteesta ja siitä olikin mukava palkita. Toistaiseksi on vielä tainnut ihan kohtuullisesti onnistua se, ettei Undis tulistellessa saa ylimääräisiä herkkuja, siispä se ei ole oppinut niitä pyytämään tai vaatimaan, vaikka kiusallisen hyvät tuoksut aika-ajoin sen nenään tulvivatkin. Röyhkeyttä sillä kyllä sen verran riittää, että se saattaa kyllä ihan ohimennen ja vahingossa haukata makkaran toisesta päästä, jos se sen ulottuville on jätetty.
Puron solinaa kuuntelemassa Pakasaivolla. Hiljaiseksi vetävä paikka, tämäkin. Vastakkaisella rinteellä istuessa puron solina oli voimakkaampi. Alas katsellessa järven pintaan heijastuivat vastarannan puut, puista putoilleet lehdet saivat tumman järven pinnan näyttämään tähtitaivaalta. Sopivasta kulmasta katsottuna nähtävillä oli samaan aikaan Pakasaivon päivä ja yö.
Vasemman puoleisessa kuvassa Undis tähyilee muita kulkijoita, ihan jyrkänteen reunalle se ei omasta halustaan mennyt, ihan lohdullista. Siitä nimittäin olisi ollut pystysuora pudotus alaspäin.
PÄIVÄ 2
Kesänkitunturi
Kesänkitunturilla kostean harmaassa kelissä lämpimän ja tupaten täyden kodan sijaan tyydyin kahvittelemaan Undiksen kanssa korpikuusen alla istuskellen. Syynä tähän se, että en ollut hoksannut tälle päiväretkelle pakata mukaan Undikselle alustaa. Siispä tasapuolisuuden nimissä värjöttelimme yksinä mörrimöykkyinä kuusen alla molemmat.
Sumuisen hämyinen tunnelma oli oikeastaan ihan mukava. Tässäpä yksi selfien yritelmä josta Undis ehti hypätä pois, eikä omakaan naama mahtunut valokuvaan.
Tältä näytti kota korpikuusen alta katsellessa. Muutamaan otteeseen kävin sisältä hakemassa kuumaa juotavaa, makkaraa ja lihapullia jotka sitten Undiksen kanssa nautiskelimme ulkona. Tällä kertaa Undiskin sai osansa, mutta ei kerrota siitä kenellekään.
Ei saanut auringonpaiste tätä maaruskaa loistamaan liekkimeren lailla, vaan kaunis se oli näinkin. Aterioinnin jälkeen jakaannuimme kahteen porukkaan ensimmäinen puolisko lähti jatkamaan Kesängin ylittämistä ja toinen puoli palaamaan samaa tietä takaisin päin. Lastenrattaiden kanssa ei nimittäin olisi koko kierros onnistunut mitenkään.
Kaikessa epätarkkuudessaan vasemman puoleinen kuva paljastaa näkymän, joka avautui Pirunkurusta niin ylöspäin kuin alaspäinkin, molemmista sivuista puhumattakaan. Täällä ei olisi kaivattu koiran hosumista ollenkaan, mutta sitä meinasi kyllä pikkuisen esiintyä, kun hidasteluni johdosta muut ehtivät edellemme.
Poseeraus Pirunkurussa, vaikka Undis ei näistä kuvaustauoista yhtään ilahtunutkaan.
KOLMAS PÄIVÄ
Pallaksen keroilla.
Päiväretkellä Pallaksen puolella. Askel oli tänä aamupäivänä kevyt, joten mennä porhalsimme Undiksen kanssa eteen päin ihan omaan tahtiimme maisemia samalla ihaillen. Niinhän siinä kuitenkin jossain kohtaa kävi, että kun Undis oli ensin toiminut mukavasti minun vauhdittajana, huomasi se jossain vaiheessa että muut ovat tippuneet porukasta ja vauhdittamisen sijaan alkoikin ankara jarruttaminen. Ja kun totesin, että ensimmäisellä tasanteella laiduntaa poroja, päätin pitää tauon ja istahtaa odottamaan muita. Ajattelin, että emme Undiksen kanssa mene säikyttelemään poroja ennen aikojaan niin, että jos joku olisi niitä halunnut kuvata se olisi vielä mahdollista.
Tuuli kävi sillälailla mukavasta suunnasta, että vaikka porot laidunsivat meistä n 50 metrin päässä, ei Undis huomannut niitä pitkään aikaan. Me emme siis häirinneet poroja, eivätkä porot häirinneet meitä.
Undis Taivaskerolla. Edellisellä reissulla emme nousseet koirien kanssa tänne asti, nyt nousimme ja jatkoimme koko kierroksen loppuun asti.
Taukopaikka löytyi Taivaskeron ohittamisen jälkeen. Tällä kertaa olin pakannut Undista varten mukaan ohuen retkipatjan ja se olikin huomattavasti rakkaa miellyttävämpin alusta tauon pitämiseen. Mukana oli myös back and track verkkoloimi, jonka nakkasin tuulisen tunturin rinteellä tauon ajaksi Undiksen niskaan. Maisemat taukopaikalta olivat uskommattoman kauniit ja sinistä taivastakin oli aavistus näkyvillä. Mökillä termospulloonn mukaan keitetyt kahvit lämmittivät mukavasti tunturin rinteellä, eikä haitannut vaikka maito unohtui matkasta. Lämmin kahvi maistui siitä huolimatta.
NELJÄS PÄIVÄ
Kuerin rinteillä seikkailemassa kahdestaan Undiksen kanssa. Suunnitelmana selvittää, minne vie polku jonka kulkeminen edellisenä syksynä Etnan kanssa jäi kesken. Siispä seurasimme Undiksen kanssa polkua niin pitkään kunnes hukkasimme sen, ja jatkoimme siitä sitten sopivia askellus paikkoja hakien edelleen ylös päin. Enpä osaa sanoa, mikä sumuisissa tunturin rinteissä niin kiehtoi, että olisin voinut unohtua sinne vaikka koko päiväksi.
Huippu saavutettu, kuten kuvat kertovat, näkymät eivät olleet kovinkaan mahtavat, mutta sitäkin kiehtovammat. Maisema oli hyvin hämyinen ja salaperäinen. Tunturin laella mietin, että mitähän kautta lähdemme takaisin päin. Sen verran tiesin, että samaa reittiä emme menisi. Päätin jättää yhden reitin vielä seuraavalla kerralla tutkittavaksi, joten emme valinneet pisintä mahdollista reittiä.
Sen sijaan päätin antaa Undiksen valita reitin ja niinhän se tekikin. Se nosti tunturin huipulta jäljen ja johdatti meidät tutulle polulle, sopivasti eri kautta kiertävälle reitille ja siitä eteen päin. Sen verran se poikkesi polulta, että vei meidät uskomattoman hienon kelopuun luokse, josta sitten jatkoimme taas matkaa kohti polkua ja sitä pitkin alas. Kenen lie askelien jäljissä kuljimme.
Puurajan alapuolella alkoi yhtäkkiä sumun keskeltä kuulua kellon kilkatusta. Jäimme sitä Undiksen kanssa kuuntelemaan, kunnes sumun takaa paljastui kymmenkunta poroa. Hihkaisin poroille pienen ilmiannon ja kerroin niille, ettei kannattaisi enää tulla yhtään meitä lähemmäksi. Taisi Undiskin siinä hieman ohimennen oman mielipiteensä samasta asiasta mainita ja porot tuumasivatkin, että parempi vaihtaa aavistuksen verran suuntaa.
Alhaalla oli mahdollisuus valita, kulkisimmeko viimeisen pätkän teitä vai maastoa pitkin ja maastohan voitti ilman muuta. Undis riemastui ihan valtavasti, kun matkalla ylitimme pienen solisevan tunturipuron. Sen pienen riemullisen hetken verran sai pistää hepuliksi vapaana koirana, eikä voinut muuta kuin hymyillen katsoa, miten se juoksi puroa edes takaisin ja nauroi koko naamallaan. Undiksen mielestä koko lapin lomassa parasta taisivat olla vesiaiheet, vaikka se ei ihan ymmärtänytkään sitä, miksi en uimisen suhteen ollut kovin myötämielisellä tuulella.
VIIDES PÄIVÄ
Kellostapuli
Pieni mukava päivä retki ilman sen suurempia suunnitelmia. Vasemmasta kuvasta pääni yläpuolelta näkee tunturin rinteellä pirun kurun, jonka olen muutamaan kertaan tullut alas. Itse asiassa taitaa olla niin, että olen tuon Pirunkurun kertaalleen talvella noussut lähes ylös asti ja kahteen kertaan tullut sen alas. Näin Kellostapulin huiputtamisen jälkeen ei voi kuin ihmetellä sitä, miksi sitä ei ole tullut tehtyä koskaan aikaisemmin. Niin upeat maisevat avautuivat sen huipulta. Sääkin oli suosiollinen sen suhteen, ettei koko taivas ollut sumun peitossa, vaan maisema avautui kaukana silmän kantamattomiin. Siinä hetkessä, ennen taivaan vetäytymistä pilveen saattoi elää todeksi laulun tekijän sanat.
"näen tunturien huippujen sineen sulavan, ne taivaaksi kaukana muuttui..."
Ja sitä maisemaa en halua koskaan unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti