Olipahan eilen melkoinen iltalenkki ja metsäseikkailu. Pääsin seitsemän aikoihin töistä ja kotiin tullessa oli kyllä aika nuutunut olo. Käytin koirat pikaisesti pellolla ja laskeskelin mielessä, että jaksanko lähteä ihan oikealle lenkille. Lopulta päädyin siihen, että jaksettava on ja koitin varustautua niin, ettei pieni vesisade haittaisi. 

Koitin muistella monta vuotta sitten käytössä ollutta metsälenkkiä, vaan eihän tuo oikein tuntunut löytyvän. Siispä siirryin kävelytieltä metsään kohdasta, josta polku olisi saattanut aikoinaan lähteä. 

Aikani käveltyämme totesin, ettei olla ihan oikealla reitillä, mutta mikäpä siellä metsässä oli kävellessä, pikkulintujen laulukonserttia ja käen kukuntaa kuunnellessa. Aika ajoin koirat kiihtyivät melkoisesti ja liekö saaneet hajunkin jostain metsän elävästä. Niitä siinä toppuuttelin ja vähän ne saivat jäitä hattuun itse kukin, metsäojaan mulahtaessaan. Itse pääsin kuivin jaloin yli (niin kuivin jaloin, kun nyt lenkkarit jalassa märän sammaleen keskellä tarpoessa voi jalat nyt sitten olla, käytännössä en siis kuitenkin mulahtanut itse sinne ojaan). 

Kun seuraavan kerran koirien moottorit alkoivat viitata liialliseen kiihtymiseen, kytkin ne kiinni ja siirryimme kävelemään metsäauto tiellä. Melkoisia sähikäisiä siinä narun päässä sitten oli. Joku tai jokin sitä tietä pitkin ja niissä tien vierus metsissä oli kulkenut, mutta mikä, kuka tai ketkä. Sitä ei voinut kuin arvailla. 

Selvisihän se sitten muutaman mutkan jälkeen, kun totesin meitä vastaan tulevan iäkkäämmän puoleinen nainen kahden koiran kanssa, jotka molemmat kulkivat irti. Hetken aikaa siinä toisiamme tuijottelimme, meidän lauma ja heidän lauma ja nainen koetti saada itsestään kauemapana olevaa koiraa luokseen useaan kertaan kutsumalla. Häntä lähempänä olleen koiran hän oli jo saanut kiinni. Lähdin omieni kanssa väistämään tien sivuun, jolloin tämä toinen koira lähti tulemaan meitä kohti. 

"Ei se vihainen ole" kuului huuto sieltä kauempaa. 

Itselläni meni aikalailla koko keskittymiskyky siihen, ettei Etna revi pelihousujaan ja niinpä Zeus pääsi tätä toista koiraa vastaan. 

"Ei se vihainen ole." Kuului jälleen sieltä kauempaa ja mieleni olisi tehnyt avata sanainen arkkuni hieman vihaiseen sävyyn. Tyydyin kuitenkin vain vastaamaan, että minun koirani ovat. 

Lopulta tilanne purkautui niin, että Zeuksen ja vieraan koiran äänetön keskustelu katkesi ja vieras palasi sinne missä sen olisi kuulunut koko ajan olla. Eipä kehdannut nainen meitä siinä metsätien varrella kohdata silmätyksin, vaan oman koiran kiinni saatuaan paineli metsään ja huuteli kiertävänsä meidän kauempaa, niin että me pääsemme jatkamaan tietä pitkin. 

No kiitin siitä sitten ihan ystävälliseen sävyyn ja jatkoin matkaani, vaikka sisälläni aavistuksen verran kiehuikin. 

Minun mielestäni se, ettei koira ole vihainen, ei ole mikään puolustus sille, että se vastoin minun ja omistajansa tahtoa tulee minun koirieni luokse. Liian monta kertaa olen joutnut itse siihen asemaan, että omistaja vain katsoo hiljaa kauempaa, kun hänen koiransa lähestyy omia koiriani pahat aikeet mielessään. Ja joka kerran mieleen nousee se karmiva muisto vuosien takaa, kun Zeuksen päälle kävi lainkaan varoittamatta nuori siperianhysky uros, joka nappasi Zeuksen suoraan tappopurentaan ja alkoi ravistella saalistaan. 

Liian monta läheltä piti tilannetta on tapahtunut sen jälkeen, joista ehkäpä mieleenpainuvin oli se, kun isäntä yritti ensin karjumalla saada saksanpaimenkoiraansa pysähtymään. Koira oli kuitekin juuri kiihdyttänyt huippuvauhtiinsa ja lähestyi meitä pelottavalla nopeudella. Sain käännettyä pyöräni omien ja lähestyvän koiran väliin ja huusin niin lujaa kun pystyin. Ei ollut meistä kovin kaukana koira, kun se lopulta pyörähti vauhdissa ympäri ja luikki isäntäsä perässä metsään. Ei silloin, eikä nytkään juolahtanut koiran omistajalle mieleen se aalla alkava sana. 

No tunnekuohusta huolimatta meidän lenkimme jatkoi pienellä hakuammunnalla. Koska en muistanut mistä polku siellä metsäautotien päässä jatkui, valitsin sattuman varaisesti yhden poluista ja lähdin sitä kulkemaan. Oli alkanut hiljalleen sataa, pikkulintujen laulu tauonnut, mutta käki kukkui edelleen. Hetken yritin sitä paikallistaakin, mutta aina kääntyessäni muka äänen suuntaan, se kuuluikin takaani. Käen kukuntaa säesti hiljainen sateen ropina. 

Metsä oli niin tuoksuja täynnä, ettei sade tuntunut koiria haittaavan ja itsekin vain nautin siitä. Kävelimme vaihtelevassa maastossa, ylämäkeen, alamäkeen, kaatuneiden puiden ylitse, alitse ja lomitse. Olimme juuri laskeutuneet, kuin pieneen laaksoon, kun metsästä kuului risahdus ja kaikki hiljeni. Käkikin piti kukunnassaan pienen tauon. Kytkin koirat välittömästi ja sitten kuului toinenkin risahdus. Ihmismieli on kummallinen ja minulla se on sellainen, että se käy ensimäiseksi läpi, kaikki pahmimmat vaihtoehdot. 

Karhuemo ja pentu? Susi? Hirven eraus vasa? 

Vuosien mittaan hiljalleen kehittynyt koirien lukutaito auttoi kuitenkin melkoisesti, kun ajatus vain lopulta pääsi niin pitkälle. Ne eivät vaikuttaneet pelokkailta, hännät olivat terhakkaasti pystyssä ja katse kohdistettu kauemmaksi tiheämpään metsikköön. Melko kiihtyneiltä ne kuitenkin vaikuttivat, mutta Etnan riittää kiihdyttämään usein pelkästään jo tuoreet jäniksen jäljet. Varovasti jatkoin matkaani pienen aukean yli ja silloin alkoi tapahtua. 

Ryteiköstä rynnisti kaksi metsäkaurista, uros ja naaras. Ne näyttivät juoksevan hillittömän kauhun vallassa ja suoraan kohti meitä, muistan uroksen yksipiikkiset sarvet. Naaraan silmän valkuaisen välähdyksen, kun se päästi hätähuudon ja vaihtoi lennossa suuntaa, vain kahden metrin päässä meistä. Hätäännyksissään ne sinkosivat eri suuntiin, seurasi hirvittävä ryske, Etnan kiihtynyt jahtihaukku ja lähes korvia huumaava hiljaisuus. 

Käki jatkoi kukuntaa, vesisade kiihtyi ja koirien jännittynyt energia oli kun sähköpurkaus. Jatkoimme matkaa ja varmaan jokaisen rinnassa sykki säikähtänyt sydän. Sen verran hämäännyimme tästä kohtaamisesta kauriiden kanssa, että suuntavaisto petti meidät pahemman kerran. Luulin lähteneeni kulkemaan ihan oikeaan suuntaa, mutta todellisuudessa kuljimme koko ajan vain pois päin kotoa. 

Maasto ei tuntunut tutulta, mutta sinnikkäästi jatkoimme. Löysimme hirvien käyttämän polun ja näyttipä siellä olevan melko tuoreita kauriidenkin jälkiä. Siirryimme metsäkoneen jättämälle ajouralle ja seurailimme sitä. Hiljalleen koirien kiihtymystila alkoi laskea ja ne rentoutuivat. Taival vain alkoi tuntua loputtomalta.

Aikamme metsässä jo melko märkinä itsekukin  tarvottuamme löysin jonkinlaisen merkityn reitin. Siirryimme seuraamaan sitä ja pääsimme asutuksen liepeille. Suuntavaistoni oli pettänyt pahemman kerran ja luulin olevani jossain aivan muualla, missä todellisuudessa olimme. Lähdimme etsimään sopivaa kohtaa, mistä pääsisimme metsästä pois, niin, ettemme kuitenkaan tupsahtaisi kenenkään pihapiiriin. Ja kun lopulta näin pääsimme tekemään ja paikansin itseni oli hämmenys melkoinen. Olimme tupsahtaneet tielle lähes neljä kilometria väärästä kohdasta. Hetken aikaa siinä pohdin, että soitanko jonkun meidät sieltä tien varresta hakemaan, sitten päätin laittaa tossua toisen eteen ja hölkytellä kotiin. 

Hauskinta siinä hölkyttelyssä oli se, että edelleenkään vesisade ei tuntunut koiria juuri haittaavan. Ehkäpä niillä oli kiire kotiin ja lämpimään, sillä aikalailla neliveto niillä oli päällä. Mustuaisilla varsinkin, Etnakin kulki usemamman metrin minua edellä reippain laukka-askelin. 

Kotona suuntasimme sitten lämpimään suihkuun koko kööri, koirat saivat kevätpesun ja se metsäojan tuoksahdus tuli huuhdottua niistä pois. Olipa sattumoisin saunakin päällä ja pesun jälkeen poikkeuksellisesti jopa Zeus kömpi kylpyviitta päällään saunanlauteille lämmittelemään. Ottipa se Zeus siellä pienet tirsatkin, jälkilämmöistä nauttien, vaikkei se yleensä saunan lämmössä viihdykään.