Muutama sananen Etnasta...

Tänään tapahtui jotain sellaista, mitä en koskaan uskonut tapahtuvan ja se jokin liikutti ihan sydämestä asti. Olin lähdössä töiden jälkeen kotiin, kun eräs lapsi halusi tehdä tuttavuutta koirien kanssa. Mikä lie ajatus katko tapahtui ja päästin kaikki kolme koiraa kulman taakse, kun otin vielä itse eväsrasioita kaapista. Luitte aivan oikein, päästin kaikki kolme koiraa, myös Etnan. 

Kukaan ei usko mikä näky minua odotti kulman takana. Lattialla oli polvillaan tyttö ja kolme koiraa hyöri hänen  ympärillään innoissaan saamastaan huomiosta. Etna hypähti tuota tyttöä vasten ja nuoli tämän kasvoja, aivan kuin siinä lattialla olisin ollut minä, jonka kanssa Etna on elänyt 11,5 viikkoisesta lähtien, eikä täysin vieras ihminen, vieläpä lapsi. 

Mielessäni kävin läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot siitä, mitä olisi voinut tapahtua,tai mahdollisesti tapahtuisi jos lapsi tekisi äkkinäisen liikkeen. Mutta oli kuin Etna olisi kohdannut eläimiä rakastan keijukaisen, tai enkelin. Pieni punainen paholainen seisoi edelleen tytön rintakehää vasten häntä heiluen ja nauroi koko naamallaan, kun tyttö silitteliä kaikkia kolmea koiraa vuorotellen. 

Kun tilanne lopulta päättyi hyvin neutraalisti, siihen että tyttö poistui vanhempiensa jälkeen, mieleeni hiippaili vaivihkaa ajatus eräästä maaliskuisesta illasta kahden vuoden takaa. (http://zeusjaetna.blogspot.fi/2012_03_01_archive.html) Tuon illan tapahtumien jälkeen valmistelin itseäni olemaan valmis raskaan päätöksen tekemiseen. Tuona iltana olin kaikkien yritysten ja epäonnistumisten jälkeen lopultakin valmis luovuttamaan. Lyömään kintaat tiskiin ja antamaan periksi. Ajoin autolla ja itkin.

Näin jälkeen päin en voi muuta kuin kiittää hiljaa mielessäni siitä, että sain vielä rohkeutta jaksaa yrittää. Olla kiitollinen siitä, että kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen minulla on koira, joka viimeisen kuukauden aikana on kohdannut täysin spontaanisti, iloisesti ja avoimesti enemmän täysin vieraita ihmisiä, kuin koskaan koko aikaisemman elämänsä aikana. Vieläpä niin, että se itse tekee aloitteen ja haluaa päästä tutustumaan näihin ihmisiin. 

Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä ihmisiä, jotka olivat minun puolestani valmiita tuomitsemaan minun koirani kuolemaan ja kehtasivat ääneen ihmetellä ja kysellä sitä, eikö tuollaisen koiran olisi pitänyt jo kauan aikaa sitten päätyä montun pohjalle. 

En itsekään uskonut, että saattaisin joskus olla tilanteessa, jossa uskaltaisin pitää Etnaa ja pientä, reilun vuoden ikäistä lasta samassa tilassa, joskin tiukan valvonnan alaisina. Enpä olisi uskonut, että tuota veljen mukeloa hoitaessa, kerrostalo asunnossa ainoa "häiriön aiheuttaja" olisi juurikin tuo mukelo, siitä huolimatta, että siellä vietti aikaansa samaan aikaan myös neljä koiraa ja kaksi kissaa. Etna on ihmeen hyvin oppinut hillitsemään itsensä tuon veljeni mukelon seurassa. Se sietää hyvin pitkälle sen, että lapsi lähestyy sitä ja pyrkii ainakin useimmiten itse kiertämään lapsen kauempaa, jos sattuu sen ohi kulkemaan. Etna on alkanut luottamaan siihen, että minä huolehdin siitä, ettei tuo lapsi tule liian lähelle.

Mistä lieneekään se, että kaikista koirista, tuota lasta kiinnostaa kaikista eniten juuri Etna ja Etna puolestaan tuntee ihmeellistä vetoa tuohon lapseen, joskaan ei aina ihan tiedä, miten siihen sitten loppujen lopuksi pitikään suhtautua. Tuntuu kuin koira menisi hämilleen ja pyytäisi minulta apua tilanteista selvitäkseen. Se kunnioittaa lapsen omaa tilaa, vaikka seurailee sen jäljessä, jos lapsi kävelee pois päin. Minä puolestani yritän opettaa lapselle sitä, että myös sen on kunnioitettava koirien omaa tilaa.

Jos olisin reilu kaksi vuotta sitten päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun, olisin joutunut kantamaan sitä epäonnistumisen tuskaa ja häpeää lopun elämääni. Niin pieni, paha painajainen kuin Etna onkin ollut, on se minun silmissäni yksi maailman kauneimmista koirista, niin ulkoa, kuin sisältäkin päin. Mutta se on vaatinut sisältäpäin kasvamista, niin koiralta, kuin minultakin.