Paratiisisaarella

Miksi lähteä merta edemmäksi kalaan, tai kotijärveä kauemmaksi kanotoimaan. Siinäpä vasta kysymys vastausta vailla. Innostuin tässä illan päälle lähtemään liikenteeseen ja pakkasin koirat mukaan niin kuin tavallista. Sitä saattaa hetkellisesti tuntea itsensä hieman hulluksi kun lähtee kulkemaan kävelytietä täyteen pakatun kanootin ja kolmen koiran kanssa. Kanootti kulkee sujuvasti eteenpäin rengaiden päällä ja koirat suhteellisen nätisti siinä vierellä. Teinpä matkan varrella vielä sellaisenkin tempun, että heitin tytöt hetkeksi aikaa kanootissa olleeseen kevythäkkiin, niin onnistuttiin ohittamaan ilman älämölöä kaksi vastaan tullutta koiraa. Itse asiassa, Etna ja Adja eivät huomanneet näitä koiria lainkaan ja sheltit puolestaan yrittivät päästä mahdollisimman kaukaa kiertämään kummallisen menopelin, joka valtasi lähes puolet kevyenliikenteen väylästä. 

Kun lopulta päästiin rantaan asti, puin koirille asian mukaisesti pelastusliivit päälle ja ne siirtyivät omatoimisesti kanoottiin. Edellisellä kerralla mukana ollut pienempi kevythäkki oli hieman liian pieni kolmelle koiralle, joten tällä kertaa otin mukaan sitten isomman kevythäkin, joka oli aika lailla passelin kokoinen siinä mielessä, että mahtui juuri ja juuri kanootin kyytiin. Siinä mielessä se taas oli aavistuksen verran liian suuri, että koirat eivät mahtuneet kulkemaan sen ohi kanootin keulaan. 

Alkumatkasta itse kukin halusi katsella maisemia ja hiljalleen pimenevää iltaa, etenkin Adja halusi päivystää sitä mihin olimme matkalla, mutta lopulta komensin senkin häkkiin, niin että käteni mahtuivat tekemään riittävän laajoja liikkeitä. 

Edellisellä kanoitointi retkellä järvi oli aikalailla tyyni ja paluu matkalla kirjaimellisesti peilityyni, mutta tämän päiväinen, tai oikeastaan öinen matka oli hieman aallokkoisempi. Zeusta hieman huolestutti kanootin keinunta, mutta sille ei oikeastaan voinut muuta tehdä, kun koittaa kohdata aallot sopivasta kulmasta. 

Olimme meloneet hyvän aikaa, kun rupesin hakemaan rantautumis paikkaa. Ilta oli jo pimennyt sen verran, että hieman hakuammunnalla joutui sopivaa paikkaa hakemaan, mutta löytyihän sellainen ja saavuimme "paratiisisaarelle". Päästin koirat rantaan ja hilasin kanootin ylös hiekalle. Koirat vetivät riemuissaan rallia pitkin pitkää hiekka rantaa ja itse kahlasin vyötäröä myöden järveen. 

Jos jostakin olen onnellinen, niin siitä että näillä helteillä molemmat tytöt ovat alkaneet uimaan vapaaehtoisesti. Siellä järvessä seisoskellessani Adja ui ihan omaehtoisesti luokseni ja kääntyi sitten käskyllä sujuvasti ympäri ja palasi rantaan. Myös Zeus kävi uimassa kierroksen luonani ja Etnakin tuli reippaasti pyydettäessä. Uitin koiria useamman kerran ja yllättäin Adja oli kaikista innokkain uimari. Jokaisen uintikierroksen jälkeen koirat  vetivät villiä rallia pitkin rantaviivaa ja annoin niiden juosta sydämensä kyllyydestä. 

Vesi oli juuri sopivaa, joten päätin uida itsekin muutaman kierroksen yön pimeydessä. Uin, uin ja vielä kerran uin, kunnes heräsin huomaamaan, että koirat olivat hipsineet tiehensä, kuka mihinkin suuntaan. Zeus ja Adja tulivat vihellyksestä, mutta Etnana Elli oli ja pysyi poissa. Aavistelin syytä siihen, mutta kun se ei useammasta kutsusta huolimatta tullut, ei auttanut muu kuin lähteä harvavoimaan saarta taskulampun valossa. Voin sanoa, että hieman orvolta tuntui kulkea saaren polkuja paljain jaloin, koirien fleeceen kääriytyneenä ja etsiä pientä koiraa, hiljaa mielessään miettien sitä, että löytyyköhän se vai ei. 

Ei tarvinut koko saarta kiertää, kun hyvin syöneen, ellei itse asiassa jopa ylen syöneen näköinen neiti lopulta tupsahti luokseni. Paluumatkalla ohitin nuotiopaikan ja käskin Adjaa luovuttamaan maissintähkän "karan" suustaan, vastentahtoisesti neiti jätti sen maahan ja jatkoi matkaansa. Tässä vaiheessa paratiisisaaren lumo oli hiljalleen karissut tiehensä, lähinnä mielessä oli enää vain ajatus pakata kimpsut ja kampsut kasaan ja meloa ripeästi takaisin kotiin oksennuttamaan koiraa. 

Jos joku ei ole sattunut huomaamaan, niin elokuinen yö alkaa olla jo pimeä. Itseasiassa todella pimeä, etenkin sen jälkeen, kun kuu jää pilvien peittoon. Hieman varovasti lähdin rannasta liikkellee, koska tiesin, että siinä saattaisi olla hieman karikkoista. Hyvin siitä pääsi kuitenkin eteenpäin.

Olen taas yhden kokemuksen rikkaampi, ja erittäin upean kokemuksen. Ei sitä oikein voi sanoin kuivailla, millaista on meloa yöhön hiljentyneen järven selän poikki. Ainoa ääni joka korviin kantautui oli hiljainen veden loiskahdus, kun mela nousi vedestä. Ja kun oikein keskittyi, lipui kanootti pimeyden läpi, ääntäkään päästämättä. Muita kulkijoita ei ollut, viimeisimmän veneen olin nähnyt lipuvan järven selän poikki silloin, kun kahlasin itse uimaan. Sekin olisi jäänyt näkemättä, ellei siinä olisi ollut valaistusta. 

Kuluneiden tuntien aikana järvi oli tyyntynyt ja kotiin päin meloin melko rivakasti, huolimatta siitä, että olin jo alkumatkasta saanut molempiin käsiin mojovat rakot, jotka tietysti rantautuessa repeyivät auki. Yö oli todella musta, mutta ei kuitenkaan millään lailla synkkä tai pelottava, koirat nukkuivat kaikki kevythäkissä. Täytyy kyllä sanoa, että elokuisena yönä järvellä on hyvin erinäköistä, kun kesäkuisena yönä. Ellen olisi tuntenut tuota osaa järvestä niin hyvin, olisin saattanut hyvin valita väärän kiintopisteen ja meloa tyytyväisenä aivan vika suuntaan. 

Lopulta aloimme olla niillä main, missä oli tarkoitus rantautua uudemman kerran, mutta yö oli jo niin pimeä, ettei mitään kiintopisteitä enää nähnyt. Mukana olleessa taskulampussakaan ei riittänyt tehot niin, että olisi pystynyt sanomaan mihin kohtaan pitäisi tähdätä niin, ettei törmäisi laituriin. Ei siinä auttanut kun edetä hyvin varovaisesti. 

Tällä kertaa päätin pelata varman päälle ja kytkin koirat välittömästi rantaumisen jälkeen. Tyhjensin kanootin ja yritin taskulampun (joka oikeastaan on pyörän ajovalo) valaistuksessa saada kanoottia takaisin pyörien päälle. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun en sitä koskaan aikaisemmin ollut joutunut edes yksin tekemään. Koirat odottelivat kärsimättöminä, kun ähersin, käänsin ja väänsin, nostin, hilasin ja laskin kanoottia sekä suoristin renkaita ja aloitin kaiken taas alusta. Ja kyllähän se sitten lopulta onnistui, lastasin kamppeet takaisin kyytiin ja päätin taivaltaa lähimmälle valaistulle alueelle, ennen loppu varustautumista. 

Kun valoa oli tarpeeksi, puin koirille ja itselleni heijastinliivit päälle ja yritin kanoottiinkin viritellä vähän heijastinliiviä sinne tänne. Totesin samalla, että Adja ontuu toista takastaan, mutta vaikka taskulampun avulla yritän selvittää syytä, ei se selvinnyt. Aikani eteenpäin kanootin ja koirien kanssa tuhrattuani, laitoin lopulta Adjan kevythäkkiin ja jatkoin matkaa. Etna oli tilanteeseen tyytymätön, koska sekin olisi halunnut päästä kevythäkkiin, mutta tällä kertaa arvon prinsessa sai tyytyä kävelemään. 

Kotona ensimmäiseksi syötin jo hyvin ylensyönneelle Etnalle vielä vähän lisää ruokaa ja oksennutin sen sitten suolan avulla. Voi prinsessa parkaa, mutta siitäkin selvittiin. Mitä ilmeisemmin, Etna oli saaresta löytänyt jonkun toisen retkeläisen "purjot" elikäs oksennukset, jotka se oli sitten vedellyt innoissaan kitusiinsa. Eipä ole koskaan aikaisemmin haissut minun koirieni oksennukset niin pahalle, kuin nyt tuo Etnan ulos oksentama ihmisen oksennus. Ja se määrä, mitä sitä sieltä tuli, oli aivan uskomaton. Eipä liene syytä kuvailla sitä tässä sen enempää.

Nyt ei sitten auta muu, kuin laittaa sormet ja varpaat ristiin ja toivoa, että kaikki mitä Etna siellä saaressa söi, tuli ulos. Toivoa, ettei sen mahalaukussa vain ole yhtään ainutta maissintähkää, tai mitään muuta vastaavaa ja hengenvaarallista. 

Kun Etna oli saatu hoidettua kuntoon, tarkistelin vielä Adjan ontumaa jalkaa, tuloksetta. En löytänyt merkkiäkään haavasta, viillosta tai mistään muustakaan mikä aiheuttaisi ontumista, joten ei auta muu kuin toivoa, ettei siinä ole mitään vakavaa, vaan että se menisi yölevolla ohi. 

Tästä retkestä jotain oppineena aion jatkossa retkillä pitää koirat jatkuvan tiukan valvonnan alaisina tai ehdottomasti kytkettyinä, silloin kun silmillä on muuta tekemistä kuin seurailla koirien liikkeitä. Ja huolimatta siitä, että tuon "paratiisisaaren" lumo hetkellisesti karisikin tiehensä, niin sinne on päästävä ehdottomasti uudelleen. Mieluiten niin, että mukana on teltta ja nuotiopuut, sekä mahdollisesti myös ihmisseuraa.