maanantai 6. heinäkuuta 2015

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin tänään lähden. Siitä asti kun puolinaisesti lupasin niin ympäripyöreästi kuin mahdollista, että saattaisin vaikka mahdollisesti lähteäkin käymään äitini synnyinmaassa, olen tuskaillut sen asian kanssa. 

Aikaisemmin perustelin lähtemättömyyteni milloin milläkin syyllä, joista osa oli parempia, osa huonompia, mutta tekosyitä ne olivat kaikki tyynni. Olin varma että juuri se kone, johon minä nousen, kaapataan, sille tapahtuu vakava lento-onnettomuus, tai tapahtuu jotain muuta, enkä enää ikinä pääse takaisin tänne. 

Tällä hetkellä minua ei huoleta lähteminen, ei lentäminen tai se putoaako kone vai pääsekö se turvallisesti perille. Minua pelottaa se, että koirat jäävät tänne. Murehdin sitä meneekö kaikki hyvin, pelkään että ne karkaavat ja jäävät auton alle, tai tapahtuu jotain vielä pahempaa. 

En tiedä miten ne suhtautuvat poissaolooni, siihen että se kestää niin kauan. Kaikkien näiden kahdeksan vuoden aikana, kun minulla on ollut kääpiöpinsereitä, pisin aika jolloin olen ollut koko laumasta erossa on ollut 4 päivää. 

Pelkästään jo alkuvuodesta tapahtuneen vajaan vuorokauden eron jälkeen heräsin yöllä hirvittäviin painajaisiin, joissa Etna kuoli käsiini. Uneen jossa se oli loukkaantunut niin pahoin, ettei sen pelastamiseksi enää pystytty tekemään mitään. Vaikka tuosta unesta on jo kulunut viisi kuukautta, muistan vieläkin selvästi sen mitä eläinlääkäri vastasi kysymykseeni, "mitä sinä tekisit, jos tämä olisi sinun koirasi." Muistan vastauksen ja sen miten luottavainen katse Etnalla oli, vaikka se käytännössä teki hidasta kuolemaa sylissäni. Koko sen olemus viesti, että se luottaa siihen, että minä pelastan sen, vaikkei mitään ollutkaan enää tehtävissä.  



Pelottavinta lähtemisessä on se, että sitten en ole täällä. En pysty tekemään mitään, jos jotain tapahtuu. En ole auttamassa, pelastamassa tai etsimässä jos joku niistä karkaa tai katoaa. 
Siksi se, että vastuu ei olekaan omissa käsissä on ihan hirvittävää. 

Joku minulle sanoi joskus, etten voi lakata elämästä vain siksi että minulla on koirat. Että on väärin, kun kaikki päätökseni ja valintani johtuvat koirista, että olen niiden takia valmis luopumaan lähes kaikesta muusta.  

Olen miettinyt sitä ajatusta, "et voi lakata elämästä vain siksi, että sinulla on koirat." 

En voi ajatella lakanneeni elämästä koirieni vuoksi. Minähän elän, vuoden joka ainoan päivän, joka ainoan tunnin, minuutin ja sekunnin. En voisi kuvitella elämääni ilman koiria. En tiedä millaista elämäni olisi ilman niitä, enkä halua tietää, niin se vain on.
Siksi tämä lähteminen on ollut yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä. 

Ei siksi, että koirat olisivat koko elämäni, vaan siksi, että ne tekevät elämästäni kokonaisen.

"Vielä viimeisen kerran mä sua vilkaisen
voisin sanoakin jotain, mutta vaikenen
vielä  viimeisen kerran
sä mua vilkaisten
jäät odottamaan 
näenkö mä sua enää koskaan."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti