perjantai 10. heinäkuuta 2015

Terveisiä vain täältä vieraalta mantereelta, kaukaa lännestä. Ajattelin vähän kirjailla ylös ajatuksia lähtemisen vaikeudesta ja pohtia sitä, miksi se onkaan niin vaikeaa.

Pakkasin tavarat, jos ei nyt viime tippaan, niin hyvin lähelle sitä.. Meitä oli matkaan lähtijöitä neljä, joista yksi oli pakannut laulunsa ensimmäiseen kertaan jo varmaan lähes puolitoista viikkoa ennen lähtöä. Minä pakkasin maanantaina vajaa vuorokausi ennen lähtöä.  Syynä tähän oli lähinnä se, että en edes halunnut ajatellut koko lähtöä ja tiesin, että Zeus kyllä huomaa heti mitä in tekeillä, kun matkalaukun kaivaa esiin. Niinhän tuo tiesi, tosin tällä kertaa jo ennen kuin näki matkalaukun. Miten se saattoi aavistaa lähtöaikeet jo siitä,  että laitoin vaatteita pinoon.  Matkalaukku oli sitten viimeinen pisara ja niin varjot kulkivat perässäni läpi päivän.

Illalla kun oli pakattu ja osa matkatavaroista saatu jo autoon asti, Pohdiskelin vielä mitä pakkaan mukaan käsimatkatavaroihin. Matkalaukku oli levällään sängyllä ja koirat hääräsivät siinä ympärillä. Adja hyppäsi hetken kuluttua matkalaukkuun istumaan. Sattumaa, tietenkin.. mutta oliko satumaa myöskin Zeuksen täydellinen tulistuminen. Sai kyllä Zeuksen jälkeläinen sellaiset lähdöt matkalaukusta, ettei sillä varmaan pieneen hetkeen tule mieleen hypätä matkalaukkuun uudelleen.

Zeuksella oli pinna kireällä koko maanantai päivän, huumorintaju aivan hukassa. Ei sen puoleen, hieman takakireä ja äkäinen olin iltapäivän puolella sitten itsekin. Ainakin hetken aikaa.. Syynä tähän tietysti vain se, että sain Facebookissa kehotuksen stressata reissua vähän etukäteen, niin reissusta tulee parempi.

Sattumaa tai ei, niin juuri sunnuntai iltana keskustelin erään ystäväni kanssa siitä miten koirat täytyisi pystyä jättämään hoitopaikkaan mahdollisimman kivuttomasti, tekemättä lähtemisestä sen suurempaa numeroa, tulipahan sitten niputettua samaan pakettiin niin koirien kun lastenkin hoitoon jäämiset..
Sellaisen tavan olen opetellut ihan alusta alkaen, että sanon vain heipat ja käsken odottaa nätisti. Niinhän se piti tehdä tälläkin kertaa, Vaikka Koirilla olikin edessä vähän pidempi odotus...

Vaan kyllä nuo tiesi, että jotain tavatonta on tapahtumassa. . Adja joka yleensä nukkuu tiukasti kainalossa, nukkuikin häkissä, Zeus joka puolestaan menee nukkumaan joka ilta sängyn jalkopäähän peiton päälle, tulikin lähtöä edeltävänä yönä jakamaan tyynyn kanssani. Ainoastaan Etna nukkui tutussa ja turvallisessa paikassa polvitaipeissa.

Tiistai aamuna jälleen oman varjon lisäksi perässäni kulki kolme uskollisia varjoa.  Satoi vettä, joten pidempi lenkki jäi tekemättä, vaikka tarkoitus olikin sen suuntainen. Matkatavarat oli pakattu jo autoo ja kaikki muut olivat valmiita lähtöön, kun tupsahti koirien kanssa takaisin pihaan. Eipä siinä paljon hyvästejä heitelty. Kiikutin koirat yläkertaan, nakkadin hyllystä jokaiselle pienen koiran keksin ja huikkasin oven raosta niille että " odottaa täällä.." Siinäpä se..

Hyvin siellä on kuulemma mennyt.  Ensimmäisen yön painajaiseen jälkeen piti toki kysäistä, että onhan siellä varmasti kaikille hyvin ja näin kuulemma on asian laita. Eihän siinä sen kummempaa.

Keskiviikko aamupäivällä kävimme pienellä lenksalla Minneapoliksessa, vajaan tunnin aikana bongasin varmaan kymmenkunta koirakkoa. Isoja, pieniä, puhdasrotuisen näköisiä ja niin kaikenkirjavia sekoituksen, ettei niistä olisi pystynyt kyllä sanomaan, mitä kaikkea niistä löytyy. Ihmiset kulkivat iloisina ja huolettomina, kävellen, juosten, rullaluistellen ka pyöräillen. Koirat kulkivat mukana yhtä huolettomina ja kohtasivat toisensa.. vai pitäisikö kirjoittaa, että ne olivat kohtaamaan.  Toisin sanoen, ne ohittivat toisensa äänettömästi, hihnat löysinä, tätä koirakkoa lukuunottamatta.

Vanhempi herrasmies siirtyi nuoren ja innokkaan borderterrierinsä kanssa hieman sivumpaan ja makupalalla houkutellen sai sen pitämään huomionsa omistajassaan. Ihan nätisti sujui siis tämäkin kohtaaminen, ja ennen kaikkea ilman minkäänlaista rähinää. Oli hienoa seurata vierestä miten luonnollisesti ja ilman minkäänlaista numeron tekemistä kohtaamiset sujuivat.

Melkein jo luulin, että kaikki koirat täällä Minnesotasssa osaavat ohittaa toisensa hienosti. Mutta heti jo seuraavana päivänä tämäkin harhaluulo kumoutui. Remmirähjäksi osoittautui vanhemman pariskunnan keskikokoinen terrieri, ja mahtuipa matkaan yksi yli-innokas kultsukin. Ja aika monta muutakin koiraa, sattui nimittäin niin, että Duluthissa oli koiranäyttely eilen. Ei me sinne näyttelyyn menty, vaikka se olisikin ollut mielenkiintoista, ajeltiin ohi vain, mutta aika paljon siinäkin ehti nähdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti