ZENADJAN

Syyskuun ja syksyn kunniaksi
lopultakin reissupostaus

(puolinainen ja surkea vitsi olkoon se, että luulin saavani tämän julkaistua jo kauan aikaa sitten, melkein kaksi viikkoa sitten päätin laittaa otsikoksi tuon, joka siinä nyt on. ja sitten mennäänkin melkein jo syyskuun puolivälissä. Alunperin tarkoitus oli tehdä vain kuvapostaus, mutta totesin, etteivät pelkät kuvat ehkä kuitenkaan kerro tarpeeksi, tai ainakin jättävät paljon kertomatta. Niinpä aloin kirjoittaa, avatakseni kuvien kertomaa tarinaa vähän enemmän.. Ja niinhän siinä kävi, että edessä oli loputon suo kahlattavaksi. Tämän postauksen teko on aloitettu yli kuukauden päivät sitten ja loppuun oli pakko alkaa laittaa lainauksia aikaisemmin kirjoitetuista teksteitä, muuten tämä olisi jäänyt julkaisematta.. Ulkonäöllisesti ei varmaan mikään kaikista miellyttävin, mutta en vain jaksanut enää alkaa hienosäätämään ja pelaamaan sen enempää.. Joten, olkaahan hyvät, tervetuloa tai menoa seikkailuun Amerikan mantereelle... (Jos haluaa katsella vain kuvia, niin klikkaa tuota ensimmäistä kuvaa ja sen jälkeen selaa kuvat järjestyksessä läpi. Näkyvät näin myös isompina.)

Helsinki- Vantaa
7.7. 2015

Lopultahan se kauan odotettu aamu ja päivä saapui ja niin siinä kävi, että löysin itseni muutaman muun henkilön kanssa Helsinki-Vantaalla. Olin tainnut täällä kertaalleen, tai kahdesti aikaisemmin käydäkin. arviolta kuta kuinkin 25 vuotta sitten. Ajattelin että ehkä se on aika vähän päivittää näkemystä ja käydä täällä uudelleen.

Tai olivathan ne suunnitelmat oikeasti vähän suurellisemmat. Ensimmäisessä kuvassa meidän lentokone, jota valmisteltiin lähtöä varten, alempi kuva otettu sitten lentokoneen ikkunasta. Lähtiessämme, taivas itki, eli hieman koruttomammin sanottuna jätimme taakse Suomen vesisateineen.

Koskapa edellisellä lentomatkalla olin niin pieni, etten tainnut maisemien päälle ymmärtää yhtään mitään, piti maisemien ihailu ja ihmettely aloittaa tietenkin jo heti täällä Suomen maalla.

Nämä ensimmäiset kokemukset lentämisestä, näin aikuusuuden puolella, ei nyt niin kovin ihmeellisen mukavia olleet. En tosin edes tienny mitä odottaa. Nousu oli tietysti vähän jännittävä, ja jotenkin ihmeelliseltä tuntui se, miten nopeasti maa alapuolellamme kutisttui. No sen tietää jokainen, joka on joskus lentänyt ja nähnyt ikkunasta ulos, ei kai sitä tarvitse kuvailla sen enempää. Pian katosi koko maan kamara näkyvistä, ja lensimme valtavan paksun pilvimassan läpi kohti selkeämpää taivasta ja Islantia.

Islanti

Alapuolella Islannin jäätikkö Vatnajökull, jonka yli lensimme matkalla kohti lentokenttää, Islannissa. Tuon päiväinen pysähdys Islannissa oli vain lyhyt vaihto koneesta toiseen, välissä passintarkastuksessa virkalija loi epäileviä katseita äitiini ja tämän kotimaanpassiin, ei kuulemma kuulostanut tarpeeksi Yhdysvaltalaiselta tuo sukunimi :)

Kyllähän se tilanne sitten "kirkkeni" tälle virkeilijalle, kun aloimme latoa tiskiin passia toisen perään ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Pieniä heräteostoksia taidettiin tehdä siinä passintarkastuksen jälkeen, liekö ihan niin käynyt, että minä bongasin jotain, ja maksumiehenä toimi sitten joku muu..

Melko suorilta pääsimme Islannissa seuraavaan koneeseen ja matka pääsi jatkumaan. Pitkällä lennolla meille tarjottiin ovelta vesipullot ja lentoyhtiö tarjosi juomat.. ruokaa sen sijaan ei meidän lentoihimme kuulunut, niin pitkä lento kuin se olikin. Ihanan siniseltä näytti meri tuossa lentokentän lähettyvillä.

Niin ihmeellinen oli lentomatka yli valtameren, etten silmiäni raskinut kertaakaan ummistamaan. Jossain vaiheessa rupesin ihmettelemään miten taivaanranta oli niin kumman mutkalla. Ihan kuin laineillta, miten lie sitä nyt sitten kuvailisikaan. No saihan sitä ihmetellä, mutta kun pääsimme lähemmäksi totesin, ettei kyseessä olekaan taivaanranta, vaan jäisen Grönlannin ja jäättömän meren kohtaaminen. Jään reuna se kiemursi ja mutkitteli, ei taivaan ranta.

Lensimme osin Canadan yli, kunnes lopulta saavuimme Yhdysvaltojen puolelle ja aloimme lähestyä sen hetkistä määränpäätä.

Cokato Minnesota

Ajomatka lentokentältä "kotiin" oli aika kuolettava. Väsytti vallan mahdottomasti, silti ei sisulla vaan piti pakottaa silmät pysymään auki, halusin nähdä kaiken. Jo tällä matkalla ihmettelin pieniä lampia ja järviä, joita näkyi matkan varrella. Limaisia, leiväisiä, täynnä siitepölyä ja liejua, umpeen kasvaneita ja niin surullisen näköisinä. Rannoilla kuolleita puita, ja rehevää kasvustoa. Kuolleita puita näkyi itseasiassa kaikkialla missä ajoimme ja liikuimme.

Ensimmäinen ilta meni ihmetellessä, ensimmäinen ruoka tässä maassa oli spaghettia muovipussista ja kastiketta muovirasiasta, jääkaapista molemmat siis. Mikrossa lämmitettiin, ja oli muuten sellainen mikro, etten Suomessa sellaista ole nähnytkään. Isompi kuin meikäläisten uuni :)

Samaisena iltana taisin mennä nukkumaan paikallista aikaa kymmeneltä illalla, hereillä lienen olleen siinä vaiheessa jo hyvän tovin, kun ottaa huomioon kahdeksan tunnin aikaeron.

8.7.2015

Aamulla heräsin siinä vähän ennen kuuden nurkilla. Yllättävää sinänsä, että olin nähnyt painajaisunta jossa Adjalle oli käydä kalpaten, kyykäärmeen toimesta. Piti sitten laitella Suomeen viestiä ja kysyä koiranhoitajalta, että vieläkö kaikissa nelijalkaisissa henki pihisee. Aamu kävelylle lähdimme siinä aamutoimien jälkeen, oli hauskaa kävellä ja katsella ympärilleen ja kuunella miten äiti kertoi lapsuuden leikeistään näissä samoissa maisemissa.

Aamulenkille saimme seuralaiseksi sukulaisperheen kissan, jokainen meistä nimeää kissansa haluamalaan tavalla.. tämän kissan nimi oli vapaasti suomennettuna "Kissanpentu". Toimelias kissa, jonka työnkuvaan kuuluu pitää pienet jyrsijät pois pihapiiristä, kanin poikasista puhumattakaan. Tuonakin aamuna kissa vaani pientä villikanin poikasta, sillä kertaa kanin henki kyllä säästyi, mutta liekö samana päivänä jo möhemmin oli yksi kaninpoikanen joutunut kissan kynsiin. Pahoin jo loukkaantuneena se makasi kukkapenkin suojissa, valppaana vahtiva kissa lähettyvillä.

En koskaan ole kuullut yhdenkään eläimen päästävän niin sydäntä särkevää huutoa, kun tämä kaninpoikanen yritti viimeistä kertaa karkuun ja kissa pyydysti sen uudelleen. Lopulta kun tarpeeksi anoin, kävi enoni tuon kanin poikasen tuskat sitten päästämässä, niin kauniita ja liikuttavan pieniä kuin ne ovatkin, niin näillä pihoilla ne kaikki ovat ei toivottuja vieraita, haitta- ja tuhoeläimiä.

Aamukävelyn varrelta löytyi tällainen paikka, kyltin takana näkyvassa pienessä pioneerien mökissä taisi talven yli asustella yli 20 ihmisistä, vannomatta paras, mutta uskaltaisin kyllä sanoa, että niin se asia vain taisi olla. Ei sitä suotta sanota, että kyllä sopu sijaa antaa, antoihan se, ainakin ennen muinoin, kun se oli yksi selviytymisen edellytyksistä.

Enollani oli asioita hoidettavana, joten lähdimme aamukävelymme jälkeen ajelemaan takaisin kohti Minneapolista, kaupunkia josta edellisenä iltana olimme ajelleet tänne pieneen kylään. Varoitusten saattelemana meidät jätettiin viettämään aikaamme, miten parhaaksi näimme, kunnes eno ehtisi meidät käydä noutamassa ennalta sovitussa paikassa.

Ihmettelin sitä, miten puistot voivat vilistä niin paljon oravia. Niitä oli ihan kaikkialla, mutta eivät ne näyttäneet kotimaisilta kurreilta. Näiden hännät olivat kuin pitkistä lintujen sulista kasattuja, hentoja ja hauraan näköisiä. Harmaita, suomalaisia oravia kaksi kertaa suurempia oravia vilisti joka paikassa. Minun silmääni ne häntäänsä lukuunottamatta näyttivät enemmän kuin isoilta rotilta.

Vajaan tunnin kävelyn ja kaupungin ihailun aikana näin useita koirakoita. Ihania huolettomia omistajia ja koiria, isoja, pieniä, kaiken kokoisia ja näköisiä. Tuskin yksikään niistä oli puhdasrotuinen, ellei huomioon oteta sitä yhtä vanhuksen kanssa liikkunutta borderterrieriä. Katselin niitä ihaillen, kaikkia, rumiakin. Ne kulkivat nätisti, hihnat löysillä ihmisten seassa, ohittivat toisensa huomioimatta toisiaan sen kummemmin. Koirat siis, ihmiset kyllä hymyilivät.

Kävelimme Missisipin yli kahteen kertaan, saman joen, jonka ympäristössä Etelävaltioissa Mark Twainin Tom Sawyer ja Huckeleberry Finn seikkailivat, Twainin omissa lapsuus maisemissa ja muistoissa.

Ei sieltä "laitakaupungin" puistikoita oikein nähnyt, saati sitten ymmärtänyt sitä kaupungin suurutta. Ei ennenkuin sukelsi sen kaupungin syvyyksiin, tällä kertaa tyydyimme tosin ihailemaan kaupunkia auton ikkunoiden läpi.
Kun nälkä pääsi yllättämään, äidin veli halusi tarjota meille kunnon ruokaelämyksen, ei mitään hesburgeria tai mcdonalsia vaan jotain muuta, aitoa ja oikeaa :)

Pysähdyimme ruokapaikan takapihalle ja järkytyin kun näin pieniä, hädin tuskin kolmen viikon ikäisiä koiranpentuja mönkimässä siinä parkkipaikalla. Emokoira seisoskeli ison haisevan auton vieressä nisät roikkuen ja katseli pentujensa perään. Onneksi osa pennuista oli laatikon turvissa. Enoni pysähtyi jututtamaan koirien kanssa olevia ihmisiä, nainen istui maassa pientä pentua hyväillen, alkuperäisväestön piirteitä omaava mies seisoi auton vierellä. He kertoivat olevansa tulossa Alaskasta ja jatkavansa matkaa sitten vailla päämäärää, he elivät ja asuivat tienpäällä. Hieman surku tuli laihaa, huonoturkkista emokoiraa katsellessa, pentujen vikinää kuunnellessa.

Mies kysyi minulta, olisinko halunnut ostaa heiltä yhden pennun, vastasin kieltävästi, mutta jäin miettimään sitä, että mitä kun joku ostaakin. Kolmen viikkoisen pennun, joka vasta availee silmiään ja on emostaan vielä riippuvainen...

Kävelimme sisään ravintolaan ja katselin ympärilleni, paikka näytti tavanomaiselta hampurilaispaikalta. Enoni oli kuitenkin lupaillut paikan suhteen yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Tilausta tehdessä hän kehoitti tilaamaan vain haampurilaisen ja juoman, hän ottaisi sitten kaksi annosta ranskalaisia. Laskeskelin mukana olleita ihmisiä ja tuumailin, että mahtaneekohan ne riittää...
Teimme tilauksen ja istuimme alas odottamaan, huutoa siitä että ruoka on valmis. Siinä odotellessa oli aikaa katsella ympärilleen ja sain huomata sen, että paikka oli todella suosittu. Ihmisiä tuli ja meni yhtenään, meidän saapuminen oli ajoitettu hyvin, jono muodostui vasta meidän taaksemme. Ja ruoka, voi veljet se oli hyvää. Täyteen tuli pelkästä hampurilaisesta, joka oli aivan erinomainen, enkä kaivannut yhtään hesburgerin majoneesia, mutta ranskalaiset, ne kruunasivat kaiken. Ne olivat ehkäpä parhaimmat ranskalaiset, joita olin koskaan syönyt ja kahdesta annoksesta riitti viidelle riittävästi ja ylikin olisi jäänyt, elleivät ne olisi olleet niin hyviä. Jokainen tuli enemmän kuin täyteen ja hiljaa mielessäni ajattelin, että tänne tulen kyllä syömään uudelleen.

Kun olimme valmiita lähtemään, huomasin että parkkipaikalla oli "nykyaikaisten mustalaisten" ja koirien muistona vain koirien ulostetta ja revityn ruoka säkin jäännökset, sekä riemunkirjavia nappuloita, joita varpuset ilokseen söivät.

Kiertelimme vielä hetken verran kaupungilla, kunnes lähdimme ajelemaan takaisin kotiin päin. Matkan varrella pysähdyimme muutamaan ostoskeskukseen. Muut innostuivat ihan shoppailemaan asti, minä vain hypistelin kaikkea käsissäni ja pistin takaisin hyllyyn.. Kun olimme jatkamassa matkaa sain ilokseni huomata, että auton sivupeilissä lukee ihan oikeasti, jotain, mikä on nähtävillä tuosta pienestä valokuvasta..

Moneen kertaan matkan aikana ihmettelin, että ihan oikeasti piti lähteä Yhdysvaltoihin asti nähdäkseen tämän tai tuon. Niinpä näin elämäni ensimmäistä kertaa sipulin kukan, ja millaisen kukan, sipulista puhumattakaan. Enoni ylpeys on talon pihamaalla oleva upea kasvimaa, jota hoidetaan ja vaalitaan huolella. Ja kyllähän se satoa tuottaakin, kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Ja vieläpä aivan taivaallisen makuista satoa, ei ihme, ettei kanin tai jäniksen poikasia juurikaan kaivata tuohon pihapiiriin.

Muistan Suomessa kerran nähneeni elävän rusakonpoikaisen, joka piileskeli mummolan ulko-oven alla. Ja mikä järkytys olikaan kun nuori Zeus huomasi sen sieltä ja nykäisi poikasen sieltä näkyviin. Me lähdimme pois, poikanen jäi siihen ja toivoin vain, että se osaisi hakeutua takaisin suojaan, mistä emo sen sitten lopulta löytäisi. Täällä noita pienen pieniä, siroja (paljon sirompia kuin rusakonpoikaset) ja niin kaunitta jäniksen tai kanin poikasia oli kaikkialla. Missä vain ajoimme, niitä hypähteli tien sivuun ja pusikoihin turviin. Ja minä toivoin, aina vain, että ne selviäisivät ja saisivat kasvaa aikuisiksi asti. Myös peuroja tuntui näkyvän jatkuvasti, silti niiden näkeminen oli aina yhtä sykähdyttävää.

Matkalla Duluthiin

9.7.2015

Aamulla heräsin pää aivan pöhnässä, tuttu tunne, ihan koti Suomestakin, apu siihen ei kuitenkaan ollut ihan käden ulottuvilla. Aprikoin kotona pitkään, että uskallanko ottaa allergialääkkeet mukaan vai en. Ne lääkkeet joita minä käytän, ovat vapaan kaupan tuotteita Suomessa ja olisivat sitä varmasti myöskin rapakon takana. Halusin kuitenkin päästä läpi turvatarkastuksista mahdollisimman kivuttomasti ja helposti, jätin siis allergialääkkeet Suomeen, turhaan, mutta unohdin silti allekirjoittaa Usan passini, mikä huomattiinkin sitten tullin tarkastuksessa Minneapoliksen lentokentällä. Himpun verran meinasi vähän veri kuohahdellen hiipiä ylös paidan kauluksesta ja saada posketkin rusottamaaan, kun siinä tiukan tätösen katseen alle rustailin allekirjoitusta passiin.. Ups, mutta siitäkin selvittiin aika kivuttomasti, onneksi. Oli myöskin mielenkiintoista huomata, että kaikilta jotka saapuivat maahan ilman Usan passia, otettiin ylös jokaisen sormen jälki ja vieläpä kasvokuvat. Me pääsimme sivuuttamaan tämän vaiheen sujuvasti ja eteen päin pääsimme sen jälkeen kun minunkin passini oli lopulta allekirjoitettu.

Tarkoituksenamme oli lähteä pienoiselle kiertoajelulle, joka kyllä sekä meno, että paluumatkalla olisi enemmänkin edes takaisin ajoa. Määränpäänä oli Duluth, iso kaupunki suuren järven rannalla. Aamu herätys oli helppo, mitä nyt pää oli tukossa allergiiaoireista. Paikallista aikaa aamu kuudelta, olin taas pirteänä pystyssä, kävelin pihamaalla ja kuvasin videolle lintujen laulua. Ihana sirkutus kuului läpi pihamaan, ja aina talon ikkunoiden ollessa auki, täytti myös talon sulosoinnuillaan. Miten kaunista. Ihailin, kuten edellisenäkin aamuna Usan lippua. Olin monesti ihmetellyt sitä, miksi monissa valokuvissa lippu on niin rispaantuneen näköinen, nyt tiedän sen. Liput liehuvat salossa yötä päivää, niin myrskyssä kuin kauniilla säälläkin.

Allergia oireeni huolestuttivat enoani siinä määrin, että ajomatkalla Duluthiin ensimmäinen pysähdys tapahtui "pyhässä pilvessä" sijaitsevassa kaupassa nimeltä Walmart. Kauppa josta löytää kaikkea, mitä elämiseen tarvitsee, lääkkeitäkin. Aamu varhaisella hyllyväleissä ihmettelin, että mitäs allergialääkkeitä tästä nyt sitten uskaltaa ilman suurempaa tietämystä ostaa. Otin mukaani kahta eri sorttia ja hetken päästä pää selkisi ja elämä alkoi taas näyttää kirkkaammalta. Ajomatka jatkui, ihailin maisemia, palasipa mieleen näin jälkeen päin aivan mielettömän upea näky nousevasta auringosta, laiduntavasta karjalaumasta ja vuohista, jotka olivat kiivenneet isojen "heinähäkkien" päälle. Niin kaunista ja rauhallista.

Ensimmäinen varsinainen paikka jonka enoni halusi näyttää oli Jay Cook State Park. Koskapa olimme jatkmassa ajomatkaa vielä pitkälle eteen päin, pysähdys oli melko pikainen. Siltikin jäin ihailemaan maisemaa, vesiputousta josta oli jäljellä enää vain pieni puro, vaikka se keväisin kuohuu hengen vaarallisena, ja useiden metrien syvyisenä, läpi rikkonaisen kalliosolan. Ihailin vehreyttä, kukkia, veteen muodostunuttta taideteosta.

Minä olen aina ollut hieman erilainen ihminen, sellainen joka huomaa ehkä jotain mikä toisilta jää huomaamatta, sellainen joka suuren ja mahtavan edessä huomaakin ihailevansa enemmän sitä pientä ja vaatimattomalla tavalla hyvin kaunista ja yksinkertaista asiaa. Tällä reissulla huomasin "rakastuneeni" moneen "tavalliseenkin" asiaan, yksi näistä ovat nämä aidat. Tässä vain yksi monista, kauniista, aidan pätkistä joita näin ja ihailin. Kauneimpia ja puhuttelevimpia olivat ne, jotka jatkuivat silmän kantamattomiin...
Myöskin alla oleva kuva on Jay Cook State Parkista, puistosta jossa monet viettävät kokonaisia päiviä vaellellen ja ihaillen kaunista luontoa.

Ilokseni huomasin sinne päätyneen myös koirien kanssa kulkevia ihmisiä. Kauempana penkillä istui pariskunta kahden walesinterrierin kanssa, joista toinen osoittautui melkoiseksi remmirähjäksi. Täällä kohtasin koko reissulla ainoan vastaan tulevan remmissä rähisevän koiran, sekä myöskin yhden erittäin energisen ja yli-innokkaan nuoren kultaisennoutajan. Kaikki muut koirat vaikuttivat olevan hyvä tapaisia, ystävällisiä, mutta toisaalta myöskin melko välinpitämättömiä vieraita ihmisiä ja ohikulkijoita kohtaan.

Matka jatkui kohti äitini synnyinseutuja, ajelimme pienillä teillä. Kävimme katsomassa koulua, jota enoni oli lapsena käynyt, samoin ajoimme äitini synnyinkodin ohi. Mieleen jäi enoni kertoma tarina pienestä pojasta, hänestä itsestään ja tämän kadonneesta koirasta. Poika oli itkien ja laulaen kulkenut kotiansa ympäriöivissä metsissä ja etsinyt koiraansa, tuloksetta. Koiraa ei löytynyt, mutta enoni muisti vieläkin, vuosikymmenten jälkeen, miten oli metsässä kulkiessaan laulanut laulua, jonka sanat syntyivät koiraa etsiessä.

Äidin syntymäkodin lähettyvillä tapahtui äkkipysähdys. Vakiopysähdys niille, jotka paikan tietävät ja siitä ohi kulkevat, meille kuitenkin yllättävä ja ihmeellinen sellainen. Vaalean rakennuksen seiniä pitkin kiipesivät putket, joita pitkin valui jääkylmä, kristallinkirkas ja puhdas vesi valtoimenaan, maahan ja siitä muodostunutta uomaa pitkin ojaan. Vesi tulee vuorilta, mistä lie kaukaa, mahdollisesti Kanadasta asti. Aikojen saatossa vesi on pakkautunut vuorten ja kallioiden sisään ja nyt se purkautuu sieltä paineella ulos, huomiseen, ylihuomiseen vai aikojen loppuun asti. Kuka tietää, en minä ainakaan. Sen verran kuitenkin tiedän, että auton perässä mukana kulkeneet isot vesikanisterit täytettiin tällä vedellä ja se kuulemma säilyy puhtaana ja kirkkaana, vaikka sitä joisi vasta puolen vuoden päästä, tai sen jälkeenkin. Hyvää se ainakin oli, minunkin mielestäni.

Muutamia kuvia päivästä Duluthissa ja sen lähiympäristössä. Ennen laskeutumista kaupunkiin ja käymistä Wisconsin osavaltion puolella pysähdyimme näköalapaikalle kaupungin yläpuolelle. Hämmentävä paikka, tai ei paikka niinkään, vaan ne maisemat, mitkä sieltä avautuivat. Kaupunki oli valtavan kokoinen, ja vielä valtavampi oli iso järvi, jonka rannoille kaupunki oli rakentunut. Ajoimme Lake Superiorin rannoilla, järvi on yksi näistä Suurista Järvistä, ja jotain näiden järvien koosta kertoo mahdollisesti se, että niillä kulkevat myös valtamerilaivat. Laivat tulevat Atlantilta isoille tehtaille, kuljettaen mukanaan aivan käsittämättömiä kuormia.

Pieneltä tuntuvat Pispala ja Pyynikki rinteillä olevine taloineen. kun vertasi siihen täyteen rakennettuun vuoren rinteeseen, jonka ohi ajoimme. Enoni muisti ainakin yhden tapauksen historian aikana, jolloin rekasta pettivät jarrut noilla vuoren rinteen teillä. Rekka-auto oli valunut vauhdilla useamman talonkin läpi, ennen kuin lopulta pysähtyi. Sitä en muista, kuinka monta ihmistä tässä onnettomuudessa menehtyi.

Duluthin puolella oli meneillään koiranäyttely, huomasin sen ohi ajaessamme ja olisihan siellä ollut mielenkiintoista poiketa. Nähdä vähän sitä, miten meno eroaa näistä kotiin maan näytelmistä, vaan eihän se kuulunut matkasuunnitelmiin ja pidinkin suuni visusti supussa sen asian suhteen. Ruoan kävimme syömässä taas ulkona, enkä paikkaakaan enää muista kuollaksenikaan. Ihan hyvää murkinaa, vaikkakin sellaista melko perussettiä, ei sen ihmeellisempää kuin elämäkään.

Ennen syömistä poikkesimme pikaisesti Superior järvellä uimarannalla. Enoni lapsuuden muistelumatka syynä varmasti tähänkin poikkeamiseen. Täällä hän ja varmasti äitinikin kävivät lapsena uimassa. Ihana hiekkaranta jatkui silmänkantamattomiin. Uimassakin olisi kai saanut käydä, vaan ei meistä kukaan uimassa käynyt, ehkä tähän osasyynä oli se, että rannan parkkipaikka oli niin täynnä, ettei autolle löytynyt sielä parkkiruutua. Yksi asia mikä jäi ihanasta rannasta mieleen, ei ollut ainoastaan se sametinen hiekka, vaan se, että siellä viihtyivät sulassa sovussa ihmiset ja koirat. Saksanpaimenkoirakin siellä hengaili pienten lasten kanssa, ja se tuntui olevan täysin luonnollista.

Toinen paikka Duluthin lähettyvillä minkä Eno halusi meille näyttää olivat Gooseberry putoukset. Itse vähän arvelin, että jaksankohan lähteä autosta pois ollenkaan, aurinkokin paahtoi niin kuumasti. Vaan onneksi jaksoin lähteä. Paikka oli aivan uskomattoman hieno, ja vaikkei uiminen siellä ollutkaan suositeltavaa, niin se näytti olevan oikeastaan enemmän kuin tavallista. Ihan pienetkin lapset näyttivät vanhempiensa kanssa uivan putousten alapuolella.

Itse kävelin putouksien yläpuolella, kahlailin nilkkojani myöden vedessä, ihanan viileää ja kirkasta vettä, kuvat puhukoon puolestaan.

Seuraavana aamuna enoni vaimo oli tehnyt meille ihanaa aamiaista. Lättyjä mansikoiden, vadelmien ja mustikoiden sekä siirapin kera. Olipa kyllä hyvää ja kaikile maistui. Samalla vähän suunniteltiin tulevaa viikkoa ja reissua joka meillä oli tarkoitus tehdä Out Westiin, "Lähteä Lännelle", kuten enoni sanoi. Reittisuunnitelmista en paljoa ymmärtänyt, olisin kelpuuttanut minkälaisen suunnitelman tahansa, olin varma, että matkasta tulee antoisa, olisi se sitten millainen tahansa. Ihanan asiasta teki se, että asiantuntevat ihmiset tekivät suunnitelmat meidän puolestamme, meillä oli helppo osa. Ei tarvinnut itseä miettiä ja pohtia, ei varailla leirintäalueelta majoittumista, motelleista puhumattakaan. Ei siitä osaa varmaan koskaan olla kyllin kiitollinen.

Cokatosta länteen päin, Forest city

Ymmärrettävää kyllä enollani tuntui olevan paljon ja monia paikkoja, joita hän halusi meille näyttää. Itselläni puolestaan oli pohjaton jano ja kiinnostus nähdä, kuulla ja kokea. Siispä nämä tarpeet kohtasivat toisensa. Yksi todella mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen paikka oli Fores City. Alue jolla käytiin ainakin niillä main viimeinen taistelu intiaanien ja valkoisten välillä ja sen seurauksena 600 ihmistä kuoli. Kaikkea en muista, kuten nyt en sitä, oliko kuolleiden lukumäärään laskettu mukaan vain valkoiset, vai myös menehtyneet intiaanit.

Lähdimme ajelemaan näille seuduille ja ohitimme matkalla myös menehtyneiden suomalaisten muistolehdon, hautausmaan muistomerkkeineen.

Meillä oli melkoinen onni matkassa, saapuessamme lopulta paikanpäälle. Kyseinen "linnake" vaikutti olevan suljettu, mutta lähdimme kiertämään sitä ympäri joka tapauksessa. Paikassa olivat kunnostustyöt käynnissä, ja olin hetkeä aikaisemmin pistänyt merkille myös tien poskeen pysähtyneen, käynnissä olevan traktorin. Paikalle oli hetki aikaisemmin saapunut mies, joka tuntui tietävän siitä kaiken ja kun hän kuuli mistä kaukaa olimme saapuneet, saimme private esittelyn. Pääsimme sisään suljettuun päärakennukseen, saimme kierrellä rauhassa ympäri linnaketta ja kysyä, mitä ikinä mieleen tulikaan.

Lyhyesti muisteltuna, pieni kylä oli saanut riittävästi puutavaraa rakentaakseen kylälleen kirkon. Ihmisten tietoon oli kuitenkin tullut suuri intiaanien aiheuttama uhka ja useat valkoisiin kohdistuneet hyökkäykset ja he päättivätkin kirkon sijaan rakentaa itselleen suojapaikan ja mahdollisesti torjua näin osakseen intiaanien muodostama uhka. Paaluaita ja ns. linnoitus rakennettiin kahden perheen asuttaman talon ympärille, koska pihapiirissä sijaitsi kaivo, sekä talli, joka saatiin paaluaidan suojattua paaluaidan sisäpuolelle.

Linnoitusta rakensivat tavalliset ihmiset, ilman sen suurempaa tietoa tai taitoa, ainoana toivonaan vain selvitä hengissä mahdollisesta intiaanin hyökkäyksestä. Rakennus työ aloitettiin aikaisemmin aaamulla ja se saaatiin valmiiksi vuorokaudessa. Linnakkeen sisäpuolelle hakeutui turvaan 240 ihmistä, karjoineen.

Pieni kylä sijaitsi puuttomalla preerialla, kävelysillolta pystyi hyvin tähyilemään, milloin intiaanit ilmestyisivät näkyviin. Intiaanien hyökkäys saatiin torjuttua, mutta he piirittävät linnaketta 10 päivän ajan, ennenkuin paikalle saapui kahdeksas rykmentti ja pelasti piirityksen alla olevat ihmiset.

Linnoitus jätettiin paikalleen, muistomerkiksi, joka kuitenkin historian saatossa on ainakin kertaalleen joutunut tuhopolton uhriksi. Alkuperäisestä linnoituksesta ei liene jäljellä, enää mitään, mutta se on rakennettu uudelleen ja rakennetaan uudelleen, sekä yritetään pitää kunnossa, että me nykypäivän ja tulevaisuuden ihmisetkin, saisimme ja voisimme muistaa.

Oppaamme mukaan paikalla, tällä muistomerkillä käy myös intiaaneja kunnioittamassa epätoivoisten esi-isiensä muistoa.

Tälle puuttomalle preerialle on vuosisatojen myötä kasvanut paljon puita, mutta voikohan kukaan kuvitella, minkälaista on ollut pelko sydämessä kävellä tuolla ylhäällä tähyilemässä kohti taivaanrantaan, minkälaista on ollut katsella näistä ampuma-aukoista ulos linnaketta piirittäviä intiaaneja, ja miten olisikaan mahtanut käydä, jos intiaanit olisivat tietäneet linnakkeen sisäpuolella olevan vain turvaa hakevia ihmisiä, perheitä pienien lasten kanssa. Ihmisiä, jotka olivat oman henkensä uhalla valmiita puolustamaan lapsiaan ja näiden tulevaisuutta. Alemmassa kuvassa, talon yläkerran ikkunasta avautunut maisema kohti linnakkeen tallirakennusta.

Sunnuntai-iltana (12.7.) saimme ohjeen pakata mahdollisimman kevyesti. Mukaan vai muutama vaatekerta, mieluiten vain yksi, päällä olevien vatteiden lisäksi. Olimme lähdössä "lännelle" viikoksi, tutustumaan hieman toisen näköisiin maisemiin. Minähän yritin noudattaa annettuja ohjeita, mutta hankalaa se oli. Kukapa nyt haluaisi kokonaisen viikon ajan pukeutua samoihin vaatteisiin... Seuraavana aamuna suunnitellun lähdön piti tapahtua kello neljä reikä reikä. Vaan mikäs lähtö se olisi ollut, jos se olisi ajoissa tapahtunut :) myöhästyimme lähdöstä viisitoista minuuttia, osa syynä viivästykseen oli pieni musta kissa "Kitty" joka livisti luvattomasti talon puolelle ja piiloutui hyvin. Oli melkoisen ratkiriemukasta koluta aamulle neljän aikaan läpi taloa ja etsiä kissaa, joka ei halunnut tulla löydetyksi.

Ajoimme läpi nukkuvan kylän jos toisenkin, hiljalleen kohti preeriaa joka alkoi Minnesotan puolella. Olimme liikkeelle paljon ennen auringon nousua, ja kun se lopulta nousi, oli se sanoinkuvailematon näky.

Yrittää voin kuitenkin, vaikkei onnistuminen taattu olekaan. Taivas oli pilvessä ja aurinko nousi kaukaa, kaukaa puitten takaa. Pilvipeitteessä oli pieni aukko ja auringon ensisäteet pilkahtivat esiin juuri tuosta pilvien raosta. Kaunista näkyä jotenkin selittänee ehkä sisareni kysysmys.. "mikä tuo järvestä nouseva valo on?" Järveä ei ollut missään, oli vain käsittämättömän laaja taivas, ja aurinko joka nousi takaamme vasemmalta. Me emme ajaneet kohti auringon nousua, vaan preeria, enkä pienessä mielessäni, koskaan olisi voinut edes aavistaa, miten laaja se voi olla. Puhumattakaan sen takana nousevista vuorista, jotka jatkuivat toinen toisensa takana, silmänkantamattomiin.

Tarkkoja kellonaikoja minulla ei nyt ole ylhäällä, tai en niitä ainakaan nyt löytänyt, mutta aamu tuimaan, oli se sitten seitsemän tai kahdeksan nurkilla, pysähdyimme lähelle osavaltojen välistä rajaa aamupalalle. Mikäs sen parempi aamiaispaikka onkaan, kuin amerikkalaiseen tyyliin McDonals. Seuraksemme saimme yksinäiseltä vaikuttaneen vanhuksen, miehen joka sai meistä kaipaamaansa juttuseuraa. Itse on kovin puheliaalla tuulella ollut, muilla juttua riitti senkin edestä ja kun itse olin jo siirtynyt autoon istumaan, ihmettelin mitä niin kovin kuvauksellista aamuisessa pikaruokaravintolassa on, että sitä varten täytyy autosta käydä hakemassa järjestelmäkamera. No syy selvisi sitten aikanaan ja fanikuvien kohteeksi osoittautui Amelia Earheartin serkku, juurikin tuo samainen vanhus, joka juttuseuraa oli kaivannut.

Matka jatkui Pipetownista Etelä Dakotan puolelle ja kohti Badlanssia. Aurinko paahtoi aivan hirvittävän kuumasta ja minua tietysti vähän hirvitti, että tällaistäkö se nyt sitten tulee olemaan, koko reissun ajan. Suojakertoimia minulla oli runsaasti, pohjamaalina suojakertoimella 30 ja päälimaalina sitten suojakertoimella 50, ja päässäni pidin valtavaa lierihattua, sellaista jota en tuon reissunjälkeen ole päässäni pitänytkään.

Kuten jo varmaan moneen kertaan olen sanonut, ja joudun toistamaan itseäni vielä jatkossakin, maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita, karuja ja upeita. Taivas niin uskomattoman sininen ja laajuudessaan hämmentävä, niin valtava. Ennen vuoria preeria vain jatkui jatkumistaan, samoin kuin yläpuolellamme ollut taivas, niin pieneksi sitä tunsi ihminen kaiken sen keskellä.

Badlands, South Dakota

Ajattelin, ettei mikään voi vetää vertoja näille maisemille, ettei mikään voi olla enää niin hätkähdyttävän kaunista kuin nämä vuoret vasten sinistä taivasta. Toisella suunnalla preeria, vastakkaisella suunnalla vuoret. Miten väärässä olinkaan..

Täältäkin "pahasta maasta" tai pahoista maista, miten vain, löytyi tuota aitaa, josta jo aikaisemmin taisin mainita, niin yksinkertaista, mutta kaunista. Melko pian näiden aitojen jälkeen, avautuivat isot vuorien välissä olevat tasangot. Riemuni oli melkoinen kun aloimme nähdä preeriakoiria pitkin näitä tasankoja, aikamoisia veitikoita ja tarkkaavaisia vahteja nämä preeriakoirat. Tarkkana se on oltava, ainakin jos mielii selvitä hengissä kaikkien niiden kotkien kynsistä, jotka näiden vuorten yläpuolilla liitelivät.

Monia kuvia tuli näppäilytä liikkuvan auton ikkunasta, erityisen haastavaa se oli silloin jos mielenkiintoinen kohdekin liikkui.. Yksi tälläinen pitkin reissua mielenkiintoani herätänyt aihe olivat koirat, ja niiden tapa matkusta...

Ensimmäiselle päivälle matkustamista kertyi 14 tuntia, lähdöstä päätepisteeseen saapumiseen. Ei sitä aikaa toki kokonaisuudessaan autossa vietetty, pysähdyimme moneen kertaan. Mutta kyllähän tuo vähän istumalihaksissa tuntui. Ei ihme, että kun lopulta saavuimme ensimmäiselle leirintäalueelle ja pienten sekaannuksien jälkeen vihdoin saimme mökin aivaimen, niin mieli olisi tehnyt ratsastamaan. Kävin ihailemassa hevosia, pääsin seuraamaan niiden ruokintaa ja vähän kauempaa sitten sitäkin, kun ne siirrettiin ansaitulle levolle, pitkän ja kuuman päivän jälkeen. Ratsastamaan en päässyt, saavuimme leirintäalueelle siihen nähden liian myöhään ja jatkoimme seuraavana aamuna taasen sen verran aikaisin matkaa.

Vaan eipä tuo haitannut.

Sen sijaan illalla lähdimme ihailemaan presidenttien päitä, juurikin niitä, jotka kovan työn tuloksena jäivät ikuiseksi muistomerkiksi vuoren rinteeseen. Paikan päällä oli muutama muukin ja esitelmä vuorista ja tuosta muistomerkistä oli hätkähdyttävä. Kyyneleet silmiini sai lopulta jo pimenneessä illassa laulettu kansallilaulu, vai miksi lie sitä kutsutaankaan. Se laulu, jonka Yhdysvaltalaiset laulavat käsi sydämellä. Tämän jälkeen eteen lavalle kutsuttiin kaikki maataan palvelleet sankarit.

Kukapa olisi uskonut, että nuo kivipäät, pimeässä valaistut sellaiset, olisivat saanet minutkin, ihan supisuomalaisen niin herkäksi, että tippa tuli linssiin.. kukapa niin. Tässä alla muutamia kuvia leirintäalueelta ja sitten tuolta "pääkallopaikalta".

Tämän näköisellä menopelillä vuoristossa kuljimme. Jossain vaiheessa matkan varrella, kun vaihteeksi nousemisen jälkeen lähdimme laskeutumaan vuorien väliin, ihmettelimme voimakasta käryä ja lähdimme sen alkuperää selvittelemään. Hetken kuluttua Enoni sanoi, että "Ei tässä vielä mitään hätää, mutta jarrupalat meinaavat sulaa..." Äitini siinä sitten kysäisi, että "Olemmeko me vaikeuksissa?" "Ei vielä," oli enoni vastaus. Lyhyen tauon jälkeen matka jatkui taas alas päin. Tien varren levennykselle oli pysähtynyt myös keltainen peräkärryllä varustettu bussi, joka kuljetti lapsia ja polkupyöriä. Lapset olivat tulleet pyöräilemään alas vuoren rinteitä, toivottavasti niissä pyörissä oli jarrupalat kunnossa.

14.7

Tiistai aamuna herätys oli seitsemän aikaan, koputus mökin välioveen ja ilmoitus, siitä että "tuli on päällä", eli nuotio sytytetty ja aamupalan valmistus alkamassa. Bootsien kopina puulattiaa vasten ja lattian narina olivat kuitenkin paljastaneet, että enoni oli noussut ylös jo kuuden aikaan.

Kun hipsuttelin takaisin suihkusta kohti mökkiä, herkulliset tuoksut jo tulvivat vastaan. Minullakin, joka en koskaan ole ollut mikään pekonin suuri ystävä, herahti vesi kielellä siinä nuotiolla paistuvia munia ja pekonia katsellessa. Olin edellisenä aamuna Pipetownin McDonalsissa maistanut "munamuffinsia", mutta eihän se vetänyt mitenkään vertoja tälle mestarikokkien luomukselle, joka kaikessa herkullisuudessaan oli myös varsin täyttävä. Myös täältä leirintäalueelta, viereisen pienen mökin pihasta huomasin pienen kanin poikasen, joka luottavaisin mielin aterioi tumman auton vieressä. Yritin vaivihkaa hiippailla lähemmäksi saadakseni siitä oivan kuvan, vaan kuva jäi saamatta. Auto oli pian pakattu ja matkan tarkoitus jatkuva eteen päin. Päärakennuksen takana ajoimme vastakkain serkkuni vaimon ja heidän kahden lapsensa kanssa ja saimme heistä matkaseuraa seuraavaan seikkailuun.

Edellisenä iltana miltei auton eteen hypännyt kauriskin oli elävänä mielessä ja niin silmät tarkkana seurasimme metsikköä tien molemmin puolin. Eihän niitä peuroje tietenkään sellaisen vahtimisen aikana näkynyt ainoatakaan, vaan tien reunalla odotti turvallista tienylitystä yksi niin eksyneen ja hukassa olevan näköinen preeriakoira, ettei toista varmaan olekaan. Minä tosin rohkenin nopeaa lajitunnistusta epäillä, mielestäni se oli enemmänkin murmelin näköinen, mutta olkoon sitten preeriakoira jos oli ollakseen.. Pian preeriakoiran jälkeen meinasi tielle ampaista puolestaan peura, vaan siitäkin selvittiin pelkällä pienellä säikähdyksellä.

Enoni lupaili, että tänään nähtäisiin varmasti biisoneita ja mahdollisesti myöskin grizzlybear, eli yksi ruskean karhun alalajeista, harmaa karhu. Päivän aikana nähtiinkin vaikka ja mitä, uskomattomilta tuntuvia asioita, etenkin uhkarohkeita turisteja. Olimme saapuneet mustille vuorille, vuoristoon jolle intiaanit antoivat nimen Black Mountains siitä syystä, että vuoret piirtyivät taivasta vasten mustina.

Vuoristotiet olivat huisia, kapeita, mutkittelevia ja kulkivat ihan vuorenjyrkänteiden reunoilla. Tuntui aivan mielettömältä istua auton kyydissä kun ajettiin läpi kapeaakin kapeammista tunneleista, etenkin kun mutka toisensa jälkeen avautui aina vain entistä henkeäsalpaavammat maisemat.

Alusta asti olin ihmetellyt sitä, miten täällä kaikkialla vilisee elämää, niin pientä kuin vähän isompaakin. Eräällä "levähdyspaikalle", johon pysähdyimme valokuuvaamaan, huomasin pienen pieniä sinne tänne vilistäviä maaoravia. Tarkempi lajimääritys on tosin vielä tekemättä. Vähän sivummalta löytyi sitten joku paikallinen ihminen, joka kävi näitä maaoravia ruokkimassa ja turisteja jututtamassa. Yrittipä tämä houkutella minuakin ihan kädestä pitäen oravia ruokkimaan. Tyydyin vain ottamaan valokuvia, koska ajattelin, että kyllähän siitä aikamoisen kirppusirkuksen aikaiseksi saisi, jos oravilta kirppuja saisin ja ne autoon mukanani kantaisin :D

Matka jatkui pitkin mustiavuoria. Eno oli aamu tuimaan lupaillut sitä biisoneiden näkemistä, ja hiljalleen alettiin saapua niihin maisemiin, missä niitä saattaisi alkaa näkyä. Kiikarit jos toisetkin olivat kovassa käytössä kun tähyilimme ympärillemme avautuvia vihreitä tasankoja ja mäkien, tai vuorien (kuka tietää) rinteitä. Nyt jää reissukertomus siltä osin hieman vajavaiseksi, että en kaikkien paikkojen nimiä muista. Ajoimme jonkun puistovahdin ohi, jotain kai kuljettaja saattoi maksaakin ja niin saimme mukaan kartan ja alueen esitteen. Eno vielä varmisteli, että missähän päin biisonit oli viimeksi nähty, hän kun oli "näille suomalaisille" luvannut, että niitä näkee täällä varmasti.. Ihan heti ensimmäiseksi ei vastaan tullut kuitenkaan biisoneita, vaan ryhmä ratsukoita ja kyllä taas tuntui siltä, että olisinpa yksi noista, onnellisista.

Hetken ajan luulimme jo, että nyt on vähintäänkin biisoneita tiellä, mutta näköjään liikenteen ruuhkauttamiseen riittää muutama villiaasikin. Yhden yksittäisen biisonisonnin olimme nähneet kaukana metsän reunassa, ja iloitsimme pelkästään jo siitäkin, vaikka lähemmin sitä pystyi tarkastelemaan vaan kiikareilla. No hetken kuluttua saimme nähdä niitä sitten kerralla paljon. Ihastella niitä ja ihmetellä sitä, ovatko ihmiset oikeasti niin tyhmiä. Niin tyhmiä, että vaikka moneen kertaan kielletään niin suullisesti, kirjallisesti, kuin vielä erilaisin kieltotauluin lähestymästä biisoneita, niiden viereen ja lähettyville täytyy silti mennä ottamaan selfieitä.

Ei sen puoleen, istuipa auton kyydissä yksi serkkuni, joka biisonit nähdessään kysyi itselleen hyvin tyypillisesti.. "siis onko niitä oikeasti olemassa..."

Jätimme taakse vuorten väliset tasangot ja vaikka sille päivälle oli istuttu autossa jo hyvä tovi, oli edessä vielä toinen mokoma. Kävimme vuorten huipuilla, saimme katsella yhden vuoren huipulta toiselle, yllätyksekseni kauempana siintävän vuoren huipulta näkyivät nuo neljän presidentin päät.. Vaikka olimme ajaneet tunteja kiemurtelevilla vuoristoteillä, emme kovin kauas olleet siltikään päätyneet.

Hiljaksiin laskeuduimme jälleen alas päin vuorten väliin. Sen iltainen määränpää oli Gilleten kaupungissa, serkkuni kodissa. Matka edistyi reittisuunnitelmien mukaan, mutta kiirettä ei sinällään ollut. Pysähdyimme ihailemaan vesiputouksia ja hienot ne olivatkin. Ja jatkuivat, putous putouksen jälkeen aina vain entistä hienompana. Eihän sieltä olisi malttanut lähteä pois ollenkaan...

Vesiputousta piti pysähtyä ihailemaan hetken päästä uudelleen, nyt tosin kyseessä oli hieman toisennäköinen putous ja sitä katsellessa osui silmiin jotain muutakin.. Niitä pieniä ja kauniita asioita, joita lupasin itselleni huomata kaikkien niiden mahtavuuksien edessä :)

Vielä hyvän päivänvalon aikaan pysähdyimme pieneen kylään, tai jokin kaupunki pahanen tuo saattoi olla. Olimme enon kanssa sopineet, että aina kun vain näkee jotain mielenkiintoista, niin pitää sanoa ja hän pysäyttää auton. Olimme muutaman päivän ajan pysähtyneet katselemaan aina vain toinen toistaan mahtavampia luonnon näytöksiä. Vaan tällä kertaa pysähdyttiin minun toiveestani ja niin juoksin ottamaan kuvan liikeideasta jonka toimivuutta Suomessa hieman itse epäilisin. Kuvaa siitä ei nyt taida tähän postaukseen tulla, mutta bisnes toimi ajatuksella.. "tule ja pese itse koirasi..."

Sainpa nähdä sellaisenkin noutouokaihmeen, kuin valmiiksi paistettujen pitsojen osto. Tiskillä piti vain kertoa, että kuinka monta pitsaa haluaa ja siinä ne jo olivat tiskillä höyryävän kuumina siinä vaiheessa kun maksua suoritettiin. Syödä ei tähän pitseriaan voinut jäädä, pöytiä ei ollut sen sisällä, pihasta nyt puhumattakaan. Ajelimme vähän matkan päähän puistoon syömään ja saimme samalla ihailla yläpuolellamme lenteleviä haukkoja.

Tässäpä suoralainaus aikaisemmin kirjoittamastani tekstistä kuvailemaan loppupäivän ajamatkaa kohti Gilleten kaupunkia (ja yöpymistä serkkuni luona..) "Jouduimme myrskyn silmään eilen, jälleen. Mahtava kokemus, vaikkakin aika pelottava. Salamat valaisivat taas koko taivaan, sen joka vielä hetki aikaisemmin oli hohtanut punaisena, kuin koko kaupungin polttava tulipalon leimu. Punaisena hohtava taivas oli kuin valtava hyökyaalto, joka hetkenä minä hyvänsä vyöryy meidän niskaan. Ja me emme ajaneet sitä karkuun, vaan suoraan sitä kohti. Ajattelin hiljaa mielessäni, että tältä maailman loppu varmasti näyttää.

Ei tullut maailmanloppua, vaan hirmuiset tuulen puuskat ja sade jotka tekivät ajamisesta heti 100 kertaa haasteellisempaa. Ja vettä tuli kuin Suomessa konsanaan, mutta potenssiin kymmenen. Saatiinpa sitten oikein kunnon raekuurokin, kun odotettiin autossa sopivaa tilaisuutta poistua. Vesi valui katuja pitkin kuin koskessa konsanaan, eivät sanat riitä mitenkään kertomaan sitä, mitä täällä näkee ja kokee."

Ajomatka kohti maailmanloppua??

Keskiviikko 15.7

Suunta tästä ylös päin, kohti vuoristoa, hetki aikaisemmin olimme käyneet kaupassa, aamulla ties kuinka aikaisin. Olin jo epäillyt, etteivät ne vielä voi auki ollakaan, vaan sain pienentä naureskelua vastaukseksi. Ei olisi pitänyt yllättyä vaan yllätyin kuitenkin, täällä Cittaria ja Prismaa vastaavat liikkeet ovat auki yötä päivää. Kauppareissun ja auton tankkauksen jälkeen matka jatkui jälleen hiljalleen ylös päin. Tavallisen veden ohella meillä oli käytössä myöskin Gatorade ns. vuoristo- tai urheilujuoma, joka auttoi pitimään nousuista ja laskuista johtuvan päänsäryn loitolla. Minä löysin minun suuhuni sopivan maun ja join sitä ihan mielelläni, kun itse sain Gatoradea juotua ohjeen mukaisesti pullon päivässä, biisoneiden oikeaa olemassa oloa ihmetellyt serkkuni tuskaili oman pullonsa kanssa. Viikon reissun jälkeen ensimmäisen pullolisen pohjalla oli vielä ns. pohjat jäljellä.

"Horsetail", rikkakasvi joka on lehmille ja hevosille hengenvaarallinen. Sinnikäs tuholainen jota on yritetty hävittää, syystä että, jouduttuaan lehmän tai hevosen kurkkuun esim. heinän mukana, se takertuu sinne kiinni. Ei siis kiva yhtään, vaan minun silmiini kovin kaunis kuitenkin. Mustat vuoret olivat omalla tavallaan olleet mahtavat, niin erinäköiset kuin badlandsin vuoristo. Mutta tämä oli jotain ihan muta, puuttomat vuoren huiput, vasten taivasta ja pilviä, jotain sellaista että pieni ääni sisimmässänni nakutti taukoamatta, "tänne voisin jäädä, tänne voisin jäädä..." Näiltä vuorilta löytyi niin paljon pientä ja kaunista, eikä yhtään haitannut, vaikka oikeastaan ensimmäisen kerran reissun aikana kohtasin hyytävän kylmän vuoristotuulen.

lumiaita.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin liittyy tuo aikaisemmin kerrottu pieni tarinan pätkä auton sulavista jarrupaloista. Tilanne syntyi kun olimme laskeutumassa näiden vuorten väliin, kohti kymmenen nukkuvan kylää. Juuri ennen kylää piti pysähtyä ympäri ja palata vähän matkaa takaisin alempana näkyvän kyltin takia, ja vain muutama minuutti sen jälkeen tehdä ihan samanlainen tempaus, kuvissa näkyvien hevosten ja rakennuksen takia.

Jotenkin vain rakastuin näihin tuon alemman kuvan maisemiin <3

The world's largest hot spring, Wyoming

Alla oleva teksti on jälleen suora lainaus facebookistani..

"Eilen ajelimme läpi kylän, jonka nimi on vapaasti suomennettuna "kymmenen nukkuvaa" . Aivan liikuttavan ihana pieni kylä jossa asukkaita on 260. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. 10 nukkuvan kylän jälkeen kävimme ihmettelemässä maailman suurinta kuumaa lähdettä, rohkeimmat kävivät uimassakin. Minä tyydyin kärvistelemään auringon paahteessa.

Matka jatkui jälleen alas päin ja varmasti yksi elämäni hienoimmista ja toisaalta järisyttävimmistä kokemuksista oli laskeutuminen Windriverin kanjoniin. Kuten jo muutamaan kertaan olen noita ärsyttäviä ylisanoja käyttänyt, joudun käyttämään niitä taas.

Aivan tajuttoman upeaa, käsittämättömän, suorastaan sydäntä särkevän kaunista ja samalla suorastaan kauhistuttavan jylhää.

Kanjonin pohjalla vaahtopäinä kuohuva, ei nyt suorastaan koski, mutta kiihkeästi virtaava joki jonka pauhu kantautui korviin voimakkaana. Joen toisella puolella junarata, vain yhteen suuntaan kulkevat kiskot ja molemmin puolin kanjoniin pohjaa jylhät kalliot, lähes pystysuoraan nousevat seinämät ylös taivaan sineen asti.

Se mikä oli ehkä kaikista mieleen painuvinta, olivat ne valtavat arvet vuorten rinteillä. Muistuttamassa muutaman vuoden takaisista rankkasateista, siitä miten isot vedet syöksyivät alas vuorten rinteitä ja "söivät" tieltään pois kaikki esteet.

Valtavat kallionjärkäleet junaradan molemmin puolin ja isot maanvyörymät, jotka oli siirretty sivuun kertoivat vain osan niistä luonnonvoimista, joiden kanssa täällä ollaan tekemisissä.

Pieneksi tuntee ihminen itsensä tämän taivaan alla ja vielä pienemmäksi näiden luonnonvoimien rinnalla.

Windriverin kanjoni jatkui ja jatkui, uskomattomia pieniä, lyhyitä tunneleita läpi vuoren seinämien. Myrsky varoitus oli taas luettavissa taivaalta, ja hirmuisella voimalla ja ahneudella tarttui tuuli autoon kiinni, aina kun sai siihen tilaisuuden. Ja kun kallioseinämät eivät meitä enää tuulen voimilta suojeleet, taisi yhden jos toisenkin sydän hypätä kurkkuun.

Viimeistään silloin kuin seurasimme uhkaavasti huojuvan moottoripyörän ohitusta ja etenemistä, tuulta vastaan taistellen, ei voinut kuin toivoa että motoristi pysyy pystyssä, eikä kaadu suoraan meidän eteemme, tai kaadu ojaan tuulen tuiverruksessa."

Wind River Canyon, Indians reservation

Arpia vuorten rinteillä, muistoina suurista sateista,

maanvyörymistä ja hirmuisista luonnon voimista.

Camping Area, Koa Dubois, Wyoming

Hauskasti toteutettu suihkutila.

Duboiksen keskustaa

Illalla majoituimme ihana rauhallisella leirintäalueella. Istuin kuistilla kuunnellen sateen ropinaa ja tuulen ulvontaa, vuolin lämpimikseni syttöjä ja tarkoitus oli sateen laannuttua laittaa tulet pystyyn iltapalaa varten. Ihana ilta, mutta kaiken kruunasi kahden vanhan cowboyn konsertointi vähän matkan päässä olevassa katsoksessa. Siellä he sateesta ja tuulesta huolimatta virittelivät soittimiaan, kitaraa ja viulua ja taisi sielä huuiharppukin olla.

Siinä sadetta, tuulta ja musisointia kuunnellessani huomasin miettiväni, että tällaista se oli varmasti ennenkin. Mitäpä sitä ihminen voi muutakaan tehdä luonnonvoimien edessä, kuin hakeutua suojaan. Tehdä rauhassa puhdetöitä, istua ja odottaa, viihtyä ja saada toisetkin viihtymään.

Perjantaii 17.74

Varhainen lintu madon nappaa, sanotaan. Siispä tänä(kin) aamuna auto oli pakattu ja valmiina lähtöön klo 6.45 ja jälleen kerran edessä ihan uskomaton päivä. Ensimmäinen kuvauskohde tällä päivälle oli tämä varoituskyltti karhuista, kauniit kukat vuorta ja taivasta vasten kuvattuna, sekä tietysti vuoret. Lähdön jälkeen ensimmäinen pysähdys tapahtui varmaan alle puolen tunnin kuluttua siitä kun leirintäalue jäi taakse päin.

Gramd Tetons Mountains

"Siihen vaaditaan rohkeutta, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta, lujasta uskosta puhumattakaan. Ihmisten on todella uskottava lujasti itseensä ja muihin, uskaltaakseen lähteä rakentamaan itselleen sellaista elämää, kuin itse haluaa. Ja toisinaan suurta nöyryyttä siihen, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan.

Kun on aikansa tehnyt kovasti töitä, ollut rohkea, ahkera ja siltikin tarpeeksi nöyrä ottamaan vastaan sen mitä annetaan, on onnensa ansainnut.
Minä kävin sellaisessa paikassa. Vanhalla vanhalla ranchilla, vuorten välisessä laaksossa. Yksinäiseltä paikalta, avaran maailman keskeltä, vuorten läheisyydestä oli joku perhe löytänyt paikkansa, jossa sydän, sielu ja mieli lepäsivät. He löysivät paikan jonne halusivat jäädä, ja olivat kyllin rohkeita tekemään päätöksensä kun toiset jatkoivat omien unelmiensa etsimistä.

Tuo perhe löysi itselleen paikan, jolle halusivat rakentaa itselleen talon, asettua aloilleen, tehdä töitä ja rakastaa. Olla läsnä toisilleen ja luottaa siihen, että heidän hiljaiset toiveensa kuullaan, kova työ palkitaan ja heidän valitsemansa asuinpaikka muuttuu kodiksi. Kodiksi joka säilyy sellaisena paikkana, jossa kaikkien on hyvä olla, rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja olla onnellisia.

Yksinäisen talon ikkunasta oli hätkähdyttävät maisemat, sinisinä näkyvät lumihuippuiset vuoret vasten taivaan sineä. Saivatkohan tuon kodin asukkaat koskaan tietää mitä vuorten takana oli, tyytyivätköhän he elämäänsä ja nukkuivatkohan he pois rauhallisina, elämäänsä tyytyväisinä ja siitä kyllin saaneina.

Vai miettivätköhän he yhä silloin, olisiko vuorten takana saanut paremman elämän. Olisiko maa ollut siellä viljavampaa, vesi kirkkaampaa ja ruoho vihreämpää hevosten ja karjan syödä.
Miettivätköhän ihmiset kuolinvuoteillaan sitä, että kannattiko lähteä, vai olisiko sittenkin ollut parempi jäädä. Elää elämää pyrkimättä eteenpäin, uskaltamatta kohdata uusia haasteita ja seikkailuja.

Tai kuka tietää, menehtyivätkö ihmiset johonkin sairauteen, jäikö intiaanien hyökkäysten jälkeen jäljelle enää muuta, kuin emänsä perään mölisevä vasikka, tuulessa hiljalleen nariseva ovi ja seinätaulu, jota kukaan ei voinut kuljettaa mukanaan muuten, kuin omassa sydämessään."

Pieni talo preerialla.

Ikkuna, jonka näköala kävisi taideteoksesta.

Taukopaikalla, lähellä Grand Tetons vuoria

Yellowstone National Park

Herhiläinen

Pieni järvi Yellowstonen kansallispuistossa.

Kuuma lähde houkutteli ihmisiä, sadoittain, josita nämä kaverukset saivat kyllä hymyn nousemaan suupieliin.

Kuuma lähde, joka säännöllisin väliajoin suihkuttaa

kiehuvan kuumaa vettä korkeuksiin..

Mineraali lähde, jonka laajuus oli jotain sanoinkuvailemtonta.

Samoin sen karu kauneus... kuoleman virraksi minä

tämän paikan nimesin hiljaa mielessäni..

"Torstai iltana pysähdyimme katsomaan Canary Spring nimistä paikkaa. Pysähdys tapahtui samalla lailla ja yhtä äkkinäisesti kuin kaikki muutkin pysähdykset aina niin tarvittaessa. Ja sikäli mikäli kun mielenkiintoisen paikan ohi on jo ehditty ajaa, pyörähtää auto aika näpsäkästi ympäri myös vuoristoteillä. Ei tosin pyörähtäisi jos minä ajaisin. Torstai illalla tosiaan huikkasin yhtäkkiä vain, että "Hei mitä tuolla vasemmalla on..." ja niin pysähdyttiin ihmettelemään. Vasemmalla näytti olevan ikään kuin vaaleita vuoria, mutta sinne ei päässyt, eikä sinne olisi ollut turvallista mennäkään.

Matkaoppaamme mukaan vuosittain Yellowstonen alueella kuolee ihmisiä (ja eläimiä) siihen, kun he putoavat maan läpi kiehuvan kuumaan veteen.

Ei, emme poistuneet siis merkityiltä reiteiltä, onneksi. Sillä kun jaksoi tarpeeksi kauan kävellä alas päin oli varsinainen lähde hyvin hämmentävä. Niin kaunis ja vaarallinen samaan aikaan, niin kuin monet muutkin paikat täällä.

Paikka oli karun kaunis hyvin puhuttelevalla tavalla. On se mahtanut hämmentää myös täällä ensimmäisinä kulkeneita ihmisiä. Ei ihme, että intiaanit ovat puhuneet pyhistä paikoista ja pyhistä savuista. Ymmärsivätköhän ihmiset silloin, että kauneudestaan huolimatta kuumat lähteet olivat ja ovat edelleen hengenvaarallisia.

Kuumista lähteistä purkautuvat höyry ja kiehuvan kuuma mineraalipitoinen vesi tuhoavat hiljaa hiipien kaiken elollisen ympäriltään. Siltä se minusta näytti. Hiljalleen mineraali kerrallaan kuuman veden mukana suihkuavat tai hiljalleen virtaavat mineraalit hakevat paikkansa, tällä kertaa maan kuoren päältä ja pysähtyvät siihen. Aikojen myötä mineraalit kertyvät ja kasaantuvat niin, että muodostelma alkaa muistuttaa alas vuorilta tai jäätiköiltä vauvaa jääputousta. Ja kaiken aikaa kerrostumien päällä virtaa vesi, uusien paikkaansa etsivien mineraalien kanssa. Tuntui hurjalta katsella kuoleman kulkuetta, tai kuoleman virtaa, niin kuin huomasin paikasta ajattelevan."

Saksanhirviä Mammuthin keskustassa.

Ensimmäinen yö motellissa, Montanan puolella.

"Nukuimme yön tällä kertaa motellissa ja aamulla nousimme jälleen kuudelta, onneksi. Vain muutama hetki myöhemmin saimme ihailla mustankarhun aamutoimia ruohikossa. En tuntenut pelkoa, ihmeellistä. Vaikka toisaalta istuinhan turvallisesti autossa, tosin myönnän kyllä roikkuneeni osittain myös auton ulkopuolella, turvallisemmalla puolella, auton katon yli kurkotellen. Wow, mikä elämys, ihan oikeasti.

Matka jatkui läpi hiljaisen Yellowstonen, pilvipeitteen läpi aurinko yritti saada säteensä yltämään maahan asti ja onnistuikin siinä. Kuvitelkaa mielessäni näky pilvien varjostamasta laaksosta, jonka keskellä on vielä pienempi laakso. Ja onnistuitte jatkakaa mielikuvaa auringon säteillä, jotka paistavat suoraan tuohon pieneen laaksoon. Katselin kauas ja ajattelin, että voisi kuvitella tuosta laaksosta vievän tien taivaaseen, ellei paremmin tietäisi.

Puolen päivän jälkeen saimme ihailla harmaa karhua pelon ja kauhun sekaisin tuntein. Me ja monet kymmenet muut turistit seisoimme tien reunalla, pientareella kameroiden ja kiikaroiden kanssa. Huolestunut puistonvartija kulki edes takaisin ja yritti pitää huolta niin ihmisten kuin karhunkin hyvinvoinnista."

Lisää hevosia, nämä Yellowstonen kansallispuiston

alueella.

Hevosten lastaussilta.

Yellowstone riverin varrrelta..

Rentun ruusuja löytyi rapankonkin takaa ;)

Kiehuvaa mutaa lähellä Mammuthia

Yellowstone lake

Hevosia turistien iloksi...

Hieman toisenlaiset varusteet kun kotimaisilla koneilla :)

"Näpsyjä" liikkuvan auton ikkunasta matkalla kohti Codyä

Jälkimmäinen motelliyö Codyssä. Me, niin tyttäret kuin rouvashenkilötkin saimme ohjeeksemme ja neuvoksemme olla liikkumatta tässä kaupungissa, edes motellin lähistölle yksinään.. Syynä tähän epämääräiset ainesosat, eli ihmiset, jotka saattovat aiheuttaa uhan käyttäytymällä arvaamattomasti. Majoittumisen jälkeen lähdimme kaupungille ja syömisen jälkeen jakaannuimme kahtia. Toinen ryhmä lähti kivimuseoon ja toinen lähti kävelemään kaupungilla. Arvata saa kumpaan ryhmään minä kuuluin, Voin tunnistaa että ihan mielissäni kävelin tuolla kaupungilla kaupasta toiseen. Katselin ja ihailin, mietin, että tuon voisin ostaa ja tämänkin. Keräilin matkaani tavaraa, välillä enemmän, välillä vähemmän ja aina siinä vaiheessa kun olisi pitänyt maksaa, kiikutin tavarat takaisin hyllyyn. Voi piheyden piheys, sellaista se on :D

Lauantai 18.7.

Aamulla saimme vähän armoa, ei lähdetty liikkeelle ihan kuuden aikoihin, vaan vasta vähän myöhemmin. Saimme myös kuulla, että Minneapoliksessa oli edellisenä yönä oli tullut tornadovaroitus. Serkkuni oli vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa joutunut keskellä yötä juoksemaan kerrostalon väestösuojaan turvaan.

En osannut odottakaan mitä vielä saisin nähdä, edes minun äärimmäisen vilkas mielikuvitukseni ei ollut osannut sitä odottaa..

"Lähdimme ajelemaan aamusta jälkeen vuorille, kun edessä oleva auto kääntyi yllättäen tiensivuun ja me tietysti heti perässä. Syykin selvisi nopeasti.

Villihevoslauma, mustangeja. Wow kutakuinkin 17 hevosta, joista ainakin kaksi vaikutti olevan tämän kevään varsoja. Tummia, mustia, rautiaita, liinakoita, kirjavakin. Niin kauniita ja ylväitä, levollisia ja silti villin oloisia.
Miehet etsivät fossiileita, minä en saanut katsettani irti hevosista, yksilöistä, laumasta. Niin upeita, täydellisiä olentoja, jotka piirtyivät kauniina siluetteina vasten harmaata taivasta. Lauma laidunsi ja askelsi hiljalleen meitä kohti, varsat emojensa jäljessä. Yritin etsiä katseellani oria, mutta en erottanut sitä laumasta. Yhden nuoren hevosen kanssa ihmettelimme turvallisen välimatkan päästä toisiamme. Mustangialueilla ohjeistetaan pitämään villihevoset villeinä, turvalliseksi välimatkaksi ihmisen ja hevosen välillä, on arvioitu 300 jalkaa. En käynyt mittaamassa minkä verran ilmaa ja maata oli meidän ja lauman välillä, mutta sitä mukaa kun lauma rauhallisesti lähestyi, me peräännyimme."

kuva M.K

Kuva M.K

"Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa. Ajoimme ohi paikan josta vieläkin on nähtävillä urat, jotka painuivat maahan, kun ihmiset lähtivät vaeltamaan syvemmälle länteen.

Vankkurit vankkureiden jälkeen, karavaani toisensa perään, suuntasi kohti tuntematonta länttä, jättäen tietämättään muiston maahan jäljistään, unelmistaan ja toiveistaan tämän uuden maan suhteen."

Näiden kahden kyltin takaa, tien toiselta puolelta lähtivät urat, jotka minäkin näin, paljain silmin.

Red Canyon.

Matkalla seuraavaan majoittumipaikkaan pysähdyimme ihailemaan punaista kanjonia. Kuvissahan se ei tietenkään niin hyvin näy, vaan punainen se oli.. Samalla pysähdyksellä sain ikuistettua myöskin heinäsirkan, sekä maa-ampiaispesän suuaukon ;)

Punaisen kanjonin paikallinen asukas.

Maa-ampiaisten pesä

Lähdellä Big Horn vuoristoa, pieni kaunis vesiputous.

Open Ranch.. avoin "farmi" lehmät laiduntavat siis vapaina.. Nuori hereford nauta.

"Karjalaumat valtavan kokoisia, mutta onnellisen oloisia. Kuka nyt ei olisi, laajalla preerialla. Vasikat juoksentelevat siellä täällä, päivän paahteessa lehmät pääsevät vilvoittelemaan preerialla oleviin pieniin lampiin. Suuresta pääluvusta huolimatta koko lauma tuntuu toimivan sulassa sopusoinnussa.

Jos on ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää, voi koko karjalauma siirtyä moottoritien alta tien toiselle puolelle ja jatkaa laiduntamista."

Tosin siellä missä kuvassa näkyvä nauta on kuvattu, ei moottoriteistä ollut tietoakaan. Jos Suomesta löytyykin jonkin sortin umpimähkä, tämä oli sitä potenssiin kymmenen. Ehkäpä juuri siksi minä tähän paikkaan ja näihin maisemiin rakastuin. Jos aikaisemmin jo olin ajatellut, toisilla vuorilla, että tänne voisin jäädä, nyt tiesin sen.

Big Hornin vuoristo ja kolmen kilometrin korkeudessa

kasvavia upeita kukkia.

fossiileja, tämäkin vuoristo on ennen muinoin aikojen

alussa ollut osa meren pohjaa.

Big Horn Mountains

Varoitus alueella työskentelevistä laumanvartijakoirista.

Sunnuntai 19.7.

Intiaanien pyhäpaikka, kolmen kilometrin korkeudessa, vuoren huipulla. Paikka josta kukaan ei tiedä oikeastaan mitään, tai ehkäpä ne jotka tietävät, eivät halua siitä puhua. Tutkijat ovat sitä mieltä, että paikka on rakennettu 1200 - 1700 jKr. Sitä käyttävät intiaanit ovat kuitenkin kertoneet, että he ovat löytäneet paikan tuolloin ja tuollaisena ja alkaneet käyttää sitä, He arvelevat paikan olevan ainakin tuplaten vanhempi, kuin mitä tutkijat ovat mieltä, eivätkä ole kertoneet, tai tienneet kertoa, kuka paikan alunperin olisi rakentanut.

Pyhäpaikka sijaitsi vuoren huipulla, 10 000 jalan korkeudessa, ja sen toiselle puolelle avautuvan laakson laajutta on ihmismielen vaikeaa käsittää. Jotain siitä kertoo ehkä se, että paikan päällä ollut, (erittäin tylsistyneen ja tympääntyneen oloinen nuori) opas kertoi laakson olevan kaksi kertaa Alankomaiden kokoinen.. ja kun Alankomaan pinta-ala on
41 526 neliökilometriä, voi sanoa että laakso on kyllä melkoisen suuri.

Tie taivaaseen?

"Ennen sivistyksen pariin paluuta lähdimme käymään vielä yhdellä vesiputouksella. Kukaan ei vain muistanut, miten pitkän laskeutumista takana se olikaan. Paikka oli hätkähdyttävät upea, korkealta vuorilta valuvat vesimassat, jotka putosivat kuohuen alapuolella olevaan lampeen. Vuoren seinämässä mielenkiintoisen oloinen luola ja pieni ihana virtaus yhä alaspäin.

Jos olisin tiennyt mitä kovan työn takana vesiputouksen ihailu ja paluu takaisin ylös on, en olisi lähtenyt. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta ja kannan varmasti tuonkin paikan muistoa sydämessäni pitkään. Siitä huolimatta että keuhkot haukkuvat vereslihalla happea, sydän yritti hakata itselleen reittiä ulos rinnastani ja hapeton veri kohosi korvissani saaden lihakset tärisemään holtittomasti.

Jo ensimmäisen jyrkän nousun jälkeen tunsin miten kurkkuun sattui ja sitä aristeli kuin se olisi hiekkakylvyn saanut. Jatkoin sisukkaasti matkaa tietäen, että jos nyt pysähdyn tulee liikkeelle lähteminen olemaan joka kerran vaikeampaa. Siispä pistin vain tasaiseen tahtiin tossua toisen eteen, kunnes huohotin ääneen, vähensin vaatetusta pysähtymättä sillä pelkäsin etten pysähtyminen jälkeen pysty enää jatkamaan. Lopulta juuri ennen huippua oli kuitenkin pakko seisahtui hetkeksi, en kuullut enää muuta kuin veren kohinan korvissani ja sen miten sydän löi epätoivoisen kerta toisensa jälkeen. Pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Pienen hengähdystauon jälkeen kävelin viimeiset kymmenet metrit ylös ja jatkoin kävelyä vielä kunnes alkoi tuntua ihan hyvältä, sydän ja keuhkot rauhoittuvat, hengitys tasaantui ja lihakset tuntuivat olevan maitohapoista vapaat.

En ole koskaan elämäni aikana ollut yhdenkään urheilusuorituksen jälkeen niin loppu, että olisin voinut kaatua kuolleena maahan. Tuon viidensadan metrin laskeutumisen ja toisaalta sitten monta kertaa pahemman nousun jälkeen tunsin totisesti antaneen kaikkeni ja vielä vähän enemmän.

Sellaista se on kun omaa kahmalo kaupalla suomalaista sisua, typeryyttä ja periksi antamattomuutta. Näin jälkeen päin miettien kokemus oli ihan huikea, ihmeellistä miten vain 500 metrin aikana ihminen ihminen voi saada ajettua itsensä niin loppuun, kun painaa menemään kehon viestejä, toiveita ja hätähuutoja kuuntelematta."

Etsi kuvasta ihminen ja suhteuta sitten vesiputoukseen.

Takana vuoret, edessä silmänkantamattomiin jatkuva preeria
.
Sunnuntai-.iltana laskeuduimme alas viimeisten vuorten rinteitä pitkin kiemurtelevia teitä pitkin laajalle tasangolle. Olo oli haikea, toisaalta ehkä helpottunutkin. Takana päin olivat elämäni järisyttävimmät kokemukset, sydäntä särkevän kauniit maisemat, kymmenet paikat joissa sydän ja sielu lepäsivät.