Lyhyestä virsi kaunis, sanotaan. 

Lähdin liki viikko sitten viikonlopuksi reissuun, josta onkin tarkemmin kerrottu edellisessä postauksessa. Eläintarhani jätin tutun ihmisen haltuun, hyvin lyhyin, ytimekkäin hoito-ohjein. 

Kuten vinkasallaan olevasta kuvasta näkyy, en jaksanut sen monisanaisempia hoito-ohjeita kirjoittaa, olihan samainen henkilö huolehtinut koiristani myös tuon kolmen viikon ulkomaanreissuni ajan. Vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu siltä, että olen oppinut ymmärtämään sen, ettei sen, että minulla on nämä eläimet huolehdittavan, tarvitse tarkoittaa sitä, että olen kytkettynä raskain kahlein paikoilleni. 

Lähdin kotoa perjantai aamuna ja palasin sunnuntai-iltana. 

En nähnyt painajaisia. 

En juurikaan miettinyt miten koirien kanssa menee. 

En pohtinut, muistetaankohan kanitkin hoitaa. 

En kysynyt. 

Muistan miten alkuvuonna olin kotoa poissa vain viikonlopun, perjantai iltapäivästä sunnuntai iltapäivään ja näin ensimmäisen painajaisunen lauantai aamuyöstä. 

Unen jossa Etna teki kuolemaa sylissäni. 

Heti kun kello näytti tarpeeksi, lähti viesti kotiin, että onhan siellä kaikki hyvin. 

Oli. 

Amerikan mantereella, Pohjois-Amerikassa, Yhdysvalloissa, Minnesotassa, Cokedon kylässä heräsin heinäkuisena aamuyönä painajaiseen, jossa Adja joutui pahankerran kyykäärmeen puremaksi ja jälleen kerran unessa yksi koira meinasi kuolla käsiini, koska sille ei vain apua saatu mistään. Ja niin taas lähti viesti kotikonnuille, että onhan kaikki varmasti hyvin. 

Oli.

Ilmeisesti kolmas kerta toden sanoo.. Kolmas viikonloppu, tai itseasiassa tottapuhuen neljäs viikonloppu, enkä painajaisia nähnyt tällä kertaa. Tässähän meinaa ihan unohtua, että myös kesäkuun lopulla olin perjantai illasta maanantai iltaan reissussa ilman koiria ja kaikki meni hyvin, silloinkin. 

Välillä olen ollut niin orjallinen näiden koirien kanssa,

ajatellut, että minä ne olen hankkinut ja minun täytyy niistä pitää huolta. 

Ajattelut, että miksi edes kenenkään toisen pitäisi jaksaa, saati sitten haluta huolehtia niistä. 

Ehkä pohjimmiltaan pään sisällä on nakuttanut tämä ajatus

"Voinko mä vaatia läheisiäni hiipimään varpaillaan silloin kun on huono päivä. Miten mä voin ikinä lähteä lomalle tietäen, että kotiin tai hoitopaikkaan jää koira joka kieltäytyy lähtemästä ulos, ei anna kiinni ja tarvittaessa jopa puree pystyäkseen välttämään kontaktin ihmisen kanssa."

Siitä lienee nyt kulunut aikaa kahdesta kolmeen vuotta, (kallistun itse tuon kolmosen puoleen), kun kirjoitin tuon tekstin, tuntien sisälläni vain valtavaa tuskaa ja epätoivoa. Siitä illasta on kuljettu pitkä matka, ja päästy lopulta tähän päivään. 

Sain kuulla, että Amerikan reissuni ensimmäisinä päivinä Etna teki sen taas, sen saman minkä se tekee joka ikisen kerran kun joku muu joutuu sitä hoitamaan. Se meni häkkiin piiloon ja pysyi siellä, kieltäytyen tulemasta pois. 

Hämmästyin aikoinani kun yksi siskoistani sanoi, että jos hän joutuu koiria käyttämään ulkona, kun en itse ehdi, hän saa kyllä mustat hyvin, mutta ruskean joutuu "ajamaan" häkistä pois, käyttäen apunaan tyynyä jolla suojaa omat kätensä siltä varalta, että koira päättää purra. Hämmästykseni johtui siitä, että vaikka Etna minullekin tätä toisinaan teki ja tekee, niin se uskoo kyllä kuitenkin käskyä tulla, silloin kun minä sen sanon. 

Jos äitini joutuu käyttämään koiria ulkona, hän ei käytä Etnaa. Koska Etna ei tule, ja se on kertaalleen yrittänyt äitiäni purra. Etnalla ei ole mitään hätää, se pysyy pidättämään loputtomiin, niin halutessaan, vaikka se ei virsarakon kannalta aina se terveellisin vaihtoehto olekaan. 

Joka tapauksessa, näin Etna siis teki minun reissuni aikana, jälleen kerran. Hoitaja kävi sen hakemassa ja vei ulos, kerta toisensa jälkeen, kunnes Etna totesi, että ei se tilanne tästä enää kummemmaksi muutu, ja tulikin itse. 

Yhtäkkiä portaiden portilla olikin kahden odottavan koiran sijaan kolme. Ruskuainenkin totesi, että ei se auta kuin luottaa siihen, että näidenkin ihmisten kanssa pärjää, ja pärjäsihän se. Se opetteli luottamaan ja luotti, koska sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Kunnes minä tulin takaisin ja Etna totesi, että enää ei tarvitse. 

Se ei enää tullut portaiden portille vastaan jos joku muu kutsui. Päin vastoin, se siirtyi sängyltä häkkiin ja pysyi siellä, odotti minun tuloani. Ja tässähän sitä taas ollaan. 

Yhden ihmisen koira, 

sellainen se on, viimeistä karvaansa myöten. 

Mutta siitä huolimatta sen kanssa on päästy niin pitkälle, että minä uskallan jättää sen hoitoon. Uskallan jättää sen tuttuun paikkaan, tuttujen ihmisten kanssa, joutumatta koko ajan miettimään, että mitä jos.. 

Ja se jos mikä, on auttanut minuakin vapautumaan tämän koira-asian ja oman elämäni suhteen melkoisesti. Koirathan toki kulkevat minun mukani reissuissa niin paljon kuin mahdollista, mutta olen  vihdoin päässyt nauttimaan myös vähän vapaudesta ja voin sanoa, että se maistuu hyvälle. 

Ensimmäiset orjailuni alkoivaat Zeuksen tulosta, 

"en mä voi koska se on vasta niin pieni." 

"en mä voi kun sillä on tärkeimmät kehitysvaiheet menossa"

"en mä voi, kun sinne ei voi ottaa koiraa mukaan." 

jne.. 

Ja sitten tuli Etna ja totesin että nyt en ihan oikeasti voi, en vaikka kuinka paljon haluaisin. 

Joten arvannette sen, että nyt kun lopulta taas voin 

ja uskallan jopa nauttia näistä pienistä koirattomista hetkistä,

olen saanut huomata, että niin paljon kuin koirien omistaminen jonkun mielestä köyhdyttääkin elämää, lisäten siihen vain rasitteita ja raskaita velvollisuuksia, 

minä en ajattele niin. 

Ehei.

Minulle ne ovat rikkaus.