keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Miksi kukaan haluaisi kääpiöpinserin..

Sitä olen viime aikoina mietiskellyt. Osa syy siihen sen on se, että olen kovasti tuskaillut viime aikoina sen asian kanssa, minkä koiran haluaisin seuraavaksi. Kovin pitkälle en tuskailujeni kanssa ole päässyt, mutta sen tiedän, ettei se tule olemaan kääpiöpinseri.

Syitä siihen on monia.

Ensimmäinen syy siihen on Zeus.
En koskaan voi saada toista samanlaista. Faktahan on se, että jos Etna olisi ollut ensimmäinen, toista ei koskaan olisi tullutkaan. Ei vaikka siinä varmaan loppujen lopuksi onkin koira, joka on opettanut minulle enemmän kuin kukaan toinen pystyisi.

Kun miettii yleisesti sitä kuvaa, mikä ihmisillä meidän harrastamastamme ja rakastamastamme rodusta on, on ihme, että kukaan ylipäätään päätyy ostamaan kääpiöpinserin. Kovinkaan suurta arvostustahan se ei osakseen ole saanut.

Moneen kertaan olen Zeuksen tavanneita ihmisiä saanut toppuutella siitä, että jos he päätyvät ostamaan kääpiöpinserin sen perusteella, minkä kuvan he ovat Zeuksesta saaneet, he tulevat pettymään katkerasti. Varmasti yhtä useasti olen ihmisille sanonut, että Zeus on kääpiöpinseri, mutta ei suinkaan tyypillinen sellainen. Toisaalta, aika monta kertaa olen myöskin saanut huomata ihmisten varautuneisuuden ja suoranaisen halveksunnan sekä vähättelevät naurahdukset, kun olen kertonut, että minulla on kääpiöpinsereitä.

Moni kun ei taida niitä pitää koirana lainkaan ja se toinen puoli joka pitää, pitää niitä sitten sellaisina pieninä. ärsyttävinä, räksyttävinä piskeinä. Ja kyllähän ne senkin puolen hallitsevat, nuo minunkin koirani, aina silloin tällöin.

Ennakkoluulot rotua kohtaan ovat melkoiset, eikä se mikään ihme ole. En ole näyttelyissä käynyt, sitten viime kesän tai kevään, enpä taida itsekään muistaa milloin viimeksi, mutta joka kerran kun näyttelyissä käyn, tunnen hirmuista häpeää siinä kääpiöpinserikehän reunalla. Häpeän istua siinä, eikä häpeä johdu omista koiristani, vaan yleensä ottaen niistä kaikista muista. Joka ikisestä häkissään tai boksissaan huutavasta kääpiöpinseristä, niistä jotka sieltä ulos päästessään huutavat ja rähisevät toistensa kanssa, vetävät pystypainia (urokset) keskenään sylki roiskuen, omistajat kuristavien ketjujen ja näyttelyhihnojen päässä koiriaan roikuttaen.

"Nämähän on kääpiöpinsereitä, niiden kuuluu olla tällaisia."

Itseäni joskus näyttelyissä neuvottiin, että ellen muuten kääpiöpinseri kehälle löydä, niin seuraa ääntä, ja sehän kyllä pitää paikkansa, niin valitettavaa kuin se onkin. Ensimmäinen kääpiöpinseri minulle tuli 2007 ja olin onnellinen saamastani lottovoitosta, samalla sain kuitenkin huomata, että monella muulla ei sellaista lottovoittoa ollut.

Totta kai oman koirani lumoissa tutustuin moniin muihin rotua harrastaviin ihmisiin, innostuin hankkimaan toisen saman rotuisen ja sain varsinainen sian säkissä, vaikka se aika söpö possu olikin. Sen kanssa painiskellessani monen eri ongelman kanssa sain huomata, että meitä painiskelijoita oli monia muitakin. Ja ongelmien taso oli kyllä laidasta laitaan. Monet painiskelivat sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät minua koskettaneet. Ihmettelin kuitenkin miten ihmeessä voi olla mahdollista ettei koira opi sisäsiistiksi. Miksi sitä pidetään normaalina, että ellei opi, niin puetaan vaipat päälle ja asia korjaantuu sillä.

Niihin aikoihin, kun vielä säännöllisesti ja jonkin mittapuun mukaan kohtuullisen aktiivisesti pyörin muiden rodun harrastajien parissa, kävimme myös säännöllisesti puistoilemassa. Roturasismi on yleistä, mutta korostui erityisesti näillä kääpiöpinsereiden puistotreffeillä. Roturasisimin ohella yksi älykääpiölauman toiseksi suurimmasta huvista oli juosta yhtenä haukkuvana ja huutavana läjänä milloin mihinkin aidan nurkalle ja huutaa kurkku suorana kaikille muille. Olin pahoillani kaikkien muiden puistoilijoiden puolesta ja jälleen kerran häpesin kaikkien paikalla olleiden omistajien puolesta. Olkiaan kohautellen ihmiset seurasivat, kun koirakko toisensa jälkeen poistui paikan päältä joko kokonaan, tai siirtyi aidan toiselle puolelle. Osa puistoa lähestyvistä päätyiväkin kääntymään ympäri ja poistumaan paikan päältä vähin äänin, odottamaan mukavampaa puisstoilu hetkeä, enkä ihmetellyt tätä yhtään, olihan puistossa pahimmillaan melkoinen rähinä remmi ja terroristi ryhmä. Joku puistoilija minulta vaivihkaa kyseli, että oliko meillä joku säännöllinen puistoilu päivä, niin että he osaavat seuraavalla kerralla olla tulematta. Ei ollut, ja pahoittelin koko konkkaronkan puolesta sitä, että meno puistossa oli sitä mitä oli.

En ihmettele, että rodun ulkopuolisilta koiraharrastajilta meni maku näihin kääpiöpinseri treffeihin, koska meni se maku minulta itseltänikin. Minulle riitti, että itselläni oli yksi koira, jonka kanssa puistoilun pelisäännöistä piti keskustella vakavasti, eikä siinä ollut mitään mieltä, kun muut saivat sitten olla ja rellestää miten halusivat. Kyllä moneen kertaan ihmettelijöitä riitti isojen koirien puolelta ja tottahan se onkin, ettei isojen koirien puolella sellaista eloa, oloa ja älämölöä olisi taatusti yksikään kunnon koirakansalainen, omistajistaan puhumattakaan hyväksynyt. Ei varsinkaan jos koirat olisivatkin painaneet sen kaksikymmentä kiloa kipale tai vielä reippaassti siihen päälle. Ihme juttu, että se kääpiöpinsereiden kesken oli olevinaan hyväksyttävää.

Vuosien mittaa olen nähnyt monenlaisia kääpiöpinsereitä, mutta liian monesti on kohdalle sattunut, kyräilevä, arka, pelokas ja vieraita väistelevä luimukorva, joka tarvittaessa turvautuu aggressioon selvitäkseen tilanteesta. Niitä jotka hakeutuivat omistajan jalkojen juureen, hakeakseen tukea ja turvaa, mutta jonka omistaja osaamattomuuttaan, tai ajattelemattomuuttaan vain hätistelee kauemmaksi selviämään miten itse parhaiten taitaa.. Ja kääpiöpinsereitä jotka haukkuvat, haukkuvat, haukkuvat, hysteerisesti kaikkea liikkuvaa ja liikkumatontakin, omistajan selittäessä tilannetta olkiaan kohautellen, "tämä on kääpiöpinseri, niiden kuuluu olla tällaisia."

Kuuluuko? Ihan oikeasti?!? Siis ihan oikeasti!!!

Onhan niitä toisenlaisiakin. Zeuksen emä on ihana, samoin sen sisko. Kolmea muuta sen sisarusta en muista nähneeni pentuajan jälkeen. Zeuksen isäkin oli ihana. Näin sen tosin ensimmäinsen kerran vasta elämänsä ehtoolla, joitakin vuosia sitten. Hieno koira, jolla oli upea luonne, niin sanotusti kaikki palikat kohdillaan.
Eivätkä ne ole ainoita, löytyyhän niitä muitakin, kääpiöpinsereitä joilla ei ongelmia luonne puolelta löydy ja jotka ovat onneekseeen päätyneet osaaviin käsiin. Koiria joilla on elämä tasapainoissa ja jotka esiintyvät mallikkaasti rotunsa edustajina, tuon toisen ääripään vastapainona. Ja kuitenkin, valitettavan monesti, myös nämä hienot ja upeat koirat joutuvat ihmisten osalta tulevan roturasismin kohteeksi, koska näitä räkäpäitä, kurkkusuorana huutavia kääpiöpinsereitä on niin paljon. Moneen kertaan pelkästään jo eläinalan ammattilaiset, elänlääkärit, klinikkaeläintenhoitajat jne muuttuvat heti hieman varovaisemmiksi, kun huomaavat, että vastaanotolle tulee kääpiöpinseri, tuo koiramaailman paholainen heti chihuahuan jälkeen.

Muistanhan minä toki sen oman avuttomuutteni tuon ensimmäisen kääpiöpinserini kanssa. Sen miten toivottamalta tuntui ajatus siitä, että sitä joutuu ihan oikeasti kieltämään, komentamaan ja kouluttamaan. Ihmettelin sitä, että miten ihmeessä siinä onnistun, miten ihmeessä saan siitä sellaisen koiran, joka voi kulkea mukana kaikkialle ja kaikkialla. Koiran jonka kanssa elämä on sopivasti maustettua, mutta kuitenkin riittävän helppoa, tasapainoista ja onnellista. Eihän siinä auttanut muu, kuin opetella kaikki ihan alusta. Ajatella, että samalla lailla se pitää kouluttaa kuin silloisen kämppiksen kuukauden vanhempi dobermannikin ja niinhän sitä parhaamme mukaan yritettiin. Sillä lopputuloksella, että minulla on yksi maailman parhaista koirista ja dobermanni lopetettiin pian sen jälkeen kun se oli täyttänyt vuoden.

Tämän surullisen tapauksen suurin opetus oli ehkäpä se, että ei se rotua katso, saako osakseen koiran vai Koiran. Se, että kyllä kasvattajalta vaaditaan hirmuista tietämystä, osaamista ja todellista pelisilmää, sen suhteen, että oikea koira päätyy juuri sille sopivalle ihmisille ja viimeisen päälle hämmentävää on se, että miten niihin aikoihin kaksi vuosikymmentä kasvattanut, erittäin kokenut koiraharrastaja voi erehtyä niin pahan kerran. Ja se, että pienen, epäonnisen arpaluvun osakseen saaneen koiran kanssa voi elää, olla ja tulla toimeen, pärjätäkin ihan mukavasti, mutta ison, haastavan rodun kanssa se ei välttämättä ole turvallista koiralle, omistajasta ja sivullisista ihmisistä puhumattakaan.

 Niin kovan, lähinnä "elämän korkeakoulun" käytyään on ihme, että Zeus on ja elää edelleen, elämänsä kunnossa. Mitä nyt purukalustosta löytyisi pientä rempattavaa yhden kuolleen ja yhden haljenneen hampaan muodossa. Entisestä "Teräsmiehen" arvonimestä on luovuttu ja yleisimmin esittelen koiran nykyiseltään Pappakoirana. Pappakoira on ja voi hyvin, käy säännöllisesti ilahduttamassa vanhuksia kaverikoirailun merkeissä. Tietämykseni mukaan muitakin kaverikoirailevia kääpiöpinsereitä löytyy, eli kultakimpaleita on olemassa ja lottovoitto on osunut muidenkin, kuin vain minun kohdalleni. Vanhusten viihdyttämisen ohella Zeus yrittää pitää oman laumansa parhaan taitonsa mukaan kurissa ja nuhteessa.

Ja sitähän se minäkin yritän, ainakin silloin tällöin. Yritän pitää yllä kääpiöpinsereiden mainetta ja kunniaa siltä kantilta, että kyllä nekin ihan oikeita koiria ovat. Upeita ystäviä ja harrastuskavereita, hienoja yksilöitä, vaikka se massa välillä vähän hirvittävä onkin. Kuitenkin, kuten jo ensimmäisissä lauseissa taisin kirjoittaa, että ihan oikeasti pohdiskelen sitä, miksi kukaan haluaa tällaisen koiran. Koiran, joka ei pärjää ilman lisävarustusta Suomen talvessa, koiran jonka takia ihminen pahimmillaan menettää yöunensa, ystävänsä, mielenrauhansa.

Olen kuullut tarinoita kääpiöpinsereistä paljon, ja jotain ehkä kertoo se, että omia koiriani on joskus luultu jopa sairaiksi, kun "ne on tommosia." eli osaavat rauhoittua, istua alas ja odottaa. Käydä nukkkumaan kun mitään ei tapahdu. Matkustaa autossa pääsääntöisesti niin hiljaa, ettei niiden edes tiedä olevan mukana, ellei sitä sitten ihan oikeasti tiedä. Sellaisia, että eläinlääkäri käynnit sujuvat kivuttomasti, äänettömästi ja yleensä varsin sutjakkaasti. Verinäytteidenkin otto sujuu ilman taistelua.

Sellaisia ne ovat, kun niillä ei ole muuta vaihtoehtoa...

Niistä tarinoista en jaksa paljoa muistella, vaan sen muistelen, että eräässä perheessä kuljettiin sisätiloissa kumisaappaat jalassa kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että silloin koira ei purressaan pystynyt satuttamaan. Toinen se, että koiralla oli aina ohimennessään tapana pissiä omistajiensa, "perheenjäsentensä" nilkoille.

Kyseinen koira oli kääpiöpinseri, mutta hyvät ihmiset, kertokaapa minulle, kuuluiko sen siksi olla sellainen kun se oli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti