Viikko sitten lauantaina lähdin päivän viettoon Hämeenlinnaan. Ajatuksena oli lähteä heti aamusta, mutta kyllä se kello oli jo pitkälle yli puolen päivän, kun sinne päin maailmaa lopulta pääsin. Ajomatkan aikana sain ihailla niitä ihania kullan keltaisena auringon paisteessa loistavia haapoja. Niitä joita en täällä kotinurkilla ole nähnyt, niistä kaikista kun on aikalailla lehdet jo alas varisseet. 

Aamuinen ärtymys haihtui sitä mukaan pois, miten kauniimmaksi päivän huomasin. Ja kyllähän se uskomattoman kaunis olikin. Ellei olisi tiennyt elävänsä jo lokakuuta, eikä ruskaa olisi ollut, olisi voinut kuvitella, että olisi ollut yksi keskikesän kauneimmista päivistä. Siispä kuvat puhukoon  puolestaan... 

Hämeenlinna oli ihana paikka, olin käynyt siellä muutaman kerran aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran muistaakseni kaksikymmentä vuotta sitten ja jälkimmäisen kerran muistaakseni muutama vuosi takaperin. Kaksikymmentä vuotta sitten pääsin opastetulle kierrokselle linnan sisään, muutama vuosi kiersin sitä vain ulkopäin, enkä astunut edes linnan sisäpihaan. 

Tuona päivänä kiertelimme ja kaartelimme linnan ympärillä sen mitä voimme, siinä määrin kun se koirien kanssa oli mahdollista. Mielikuvituksesta sanotaan, että se voi olla joko siunaus, tai kirous. En tiedä kumpaa se minulla tai minulle on, mutta ainakin se on kova laukkaamaan, yötä päivää, taukoamatta. Ja niinhän se teki tuollakin, Hämeenlinnan kiviseiniä katsellessani. Jälleen kerran löysin paikan, jonne olisin mielikuvitukseni kanssa voinut unohtua varmaan ikuisiksi ajoiksi. 

Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta...

Ilman laumanvanhinta ei keskimmäistä enää olisi, eikä nuorin koskaan olisi edes syntynyt. Keskimmäinen olisi hukkunut hyytävään veteen jäiden keskelle, jos ylipäätään olisi 

elänyt siihen päivään asti. 

Ilman laumanvanhinta en olisi huomannut, enkä olisi ehtinyt pelastaa 

jäihin pudonnutta pientä ruskuaista. 

Lauman vanhin juoksi luokseni kertomaan, etteivät asiat ole nyt hyvin.

Koskaan ei meidän laumamme ole ollut niin yhteinäien ja yksissä tuumin toimiva kuin silloin

kun juoksin holtittomasti tärisevä koira takkini sisällä kotiin päin. 

Siinä ei tarvittu remmejä, ei käskyjä tai kehoituksia. Lauma oli yhtä ja toimi yksissä tuumin, 

yksi kaikkien kaikki yhden puolesta. Tänä päivänä, tuota alla olevaa kuvaa katsoessani ajattelin, ettei ihminen voi sen parempaa ystävää saada, kuin koiran. 

Paitsi monta koiraa.