Huhtikuun lopullakin tuli käytyä viikonlopun reissulla ilman koiria. Varsin virkistävä viikonloppu oli sekin, ja vaikka leirille tulikin lähdettyä, oli siellä ohjelma sen verran väljää, että sieltä kerkesi välissä kätköilemään. Moneen kertaan tutuksi tullut käytäntö toteutui tuonakin viikonloppuna. Nimittäin se, että kätkölle mennään liki vaikeinta mahdollista reittiä, rämpien metsässä täysin umpimähkässä, ja kun kätkö löytyy tulee todettua se, että sieltä pääsee sievästi pois polkua tai tietä pitkin. Vaan olisihan se harmi, jos näiden vuosien aikana nähdyistä "umpimähköistä" jokainen olisikin jäänyt näkemättä. 

Liekö tämän vkl 28 - 30.4 huippuhetkeksi jäänyt vaivalloinen kipuaminen Hyyppään vuorelle ja siellä vielä entistäkin vaivalloisempi kapuaminen, kallion halkeamaa pitkin yhä ylemmäksi, osittain vielä jäisen ja lumisen kallion pintaa pitkin. Syynä tähänkin vaivannäköön oli geokätkö, joita lähdimme useita hakemaan, mutta pitkähkön aikajakson päättymiseen mennessä tulimme löytänneeksi vain yhden, kiitos sitkeän etsijän, joka jatkoi vielä, kun minä olin jo taas kertaalleen luovuttanut. Itse olin siltä erää siirtynyt jo ihailemaan (myöhemin autossa kalasääskiksi tunnistettuja) taivaalla liitäviä lintuja, joiden arvelin ensi alkuun olleen haukkoja. Veljen kamerakin ehti vielä kantomatkan päähän linnuista, joskin vähän viivellä kun hän ei ollut ihan varma mitä olin hänelle yrittänyt huutaa, samalla kun yritin olla säikyttämästä lintuja tiehensä. 

"Haukkoja" ja "Apua" saattavat ehkä kuulostaa samalta, varsinkin kun ne tukahtuneesti huudahtaa liukkaan kallion jyrkänteillä kivutessaan. No sillä kerralla avunpyyntö ei onneksi ollut todellinen ja samaan aikaan kuului jostain vuoren syvistä syövereistä kaverini hihkaisu siitä, että hänkin oli havainnut jotain. Siispä lähdin siihen sunntaan, onneksi niin, sillä palatessamme takaisin päin, olinkin sopivasti tulppana kallion halkemana suuaukolla, kun kaverini rumasti sanottuna tuli melkoista "perseliukua" sieltä alas. No onneksi tämä reissu oli kaikin puolin onnellisten sattumien summa, joten tulppana olo riitti, eikä ketään tarvinnut kantaa vuoren rinteiltä ja metsästä takaisin autolle.

Tuollakin reissulla huomasin oman vilkkaan mielikuvitukseni taas elävän hallitsemattomasti omaa elämäänsä. Huomasin kerta toisensa jälkeen vaipuvani ruohonjuuri tasolle ja katselevani ympäristöä tulitikun mittaisen ihmisen silmin. Ajatuksen juoksu kerkesi villisti viimeisimmäin jääkauden aikoihin joka päättyi yli 10 000 vuotta sitten, ellei vieläkin kauemmaksi, niihin aikoihin asti kun mannerjää peitti alleen vielä lähes koko Euroopan.

 Kun on tarpeeksi vilkas mielikuvitus, 

se todella kerkeää lyhyessäkin ajassa jo vaikka minne