Juhannus tuli ja meni,

 ja vietettiin varsin rauhallisissa merkeissä. 

Olen viime päivinä huomannut sen, 

että nykyään lähes aina ja kaikkialla puen ajatukseni sanoiksi 

jonkun toisen kirjoittamin sanoin. 

Niin kävi myös tänä juhannuksena, jolloin kerta toisensa jälkeen sain huomata hyräileväni aina uudelleen ja uudelleen alla olevaa laulua. 

Siispä näiden sanojen antamin siivin,

keskikesän juhla on ohitettu ja elämä jatkuu

aivan yhtä mukavasti ja rauhallisesti eteen pän. 

Tääl on pelloiksi kuokittu soita

täällä korpia raivattu on. 

Tätä kansaa ei vastukset voita

se on sitkeä taipumaton.

Aina uudestaan kyntää ja kylvää se maan

pistää pettua leipään jos tarvitaan,

kunnes kerran sen uurastus palkkansa saa

sadon kultaisen kantaa maa.

Tämä taivas, tämä maa

sillä arvoa on pysyvää.

Tämä taivas, tämä maa

sukupolvelta toiselle jää.

Talvet pitkät on ankarat täällä,

pellot peittelee hanki ja jää.

Töitä tehtävä on joka säällä,

vaikka kylmäkin ois, pimeää.

Kevään tullen kun aurinko yön alistaa,

silloin versovat ruoho ja kukkii maa.

Silloin pohjolan valkeat yöt lumoaa,

valon voimia ihminen saa.

Tämä taivas, tämä maa

sillä arvoa on pysyvää.

Tämä taivas, tämä maa,

sukupolvelta toiselle jää. 

Synnyinlahjaksi saatu on voimaa,

josta muualla puutetta on.

Joka Suomea köyhäksi soimaa,

sisu sille on tuntematon.

Vaikka taipuisi, taitu ei kuitenkaan,

katajaista se on ja se kestää vaan.

Kiven harmajan kautta se tien puhkaisee, 

ajat vaikeatkin hallitsee.

Tämä taivas, tämä maa

sillä arvoa on pysyvää.

Tämä taivas, tämä maa,

sukupolvelta toiselle jää.

Tämä taivas, tämä maa,

sillä arvoa on pysyvää.

Tämä taivas, tämä maa,

sukupolvelta toiselle jää.