Kätköily reissu 19 - 22.4.
Hyvin lyhyen työpäivän jälkeen sain tiedon kesken koirien lenkityksen, että pitäisi lähteä hakemaan asuntoautoa huollosta. No eihän siinä auttanut kun kiirehtiä koirien kanssa äkkiä kotiin, pakata sen minkä siinä tohinassa kerkesi ja hypätä sitten jo odottavan auton kyytiin. Sinne jäivät koirat ihmeissään odottelemaan, ja tällä kertaa lupaus "odottakaa täällä, mamma tulee ihan pian," ei pitänyt juurikaan paikkaansa, ellei "pian" voida määritellä myös neljäksi vuorokaudeksi.
Kuski jäi matkan varrella pois ja elukoiden hoitaja poimittiin kyytiin, sitten matka jatkui kohti odottelevaa asuntoautoa. Sain pikaisen asioiden mieleen palauttamiskurssin autokorjaamon pihalla, luovutin kotiavaimeni elukoiden hoitajalle ja hyppäsin asuntoauton puikkoihin,
Edellinen ajokeikka taisi olla viime vuoden syyskuussa, joten hieman jännitti kyllä lähteä sillä mörssärillä liikenteeseen, mutta niin se vain sekin jännitys siitä hiljakseen laukesi. Kun pääsin asuntoautolla sovittuun lähtöpisteeseen, olivat muut siellä jo odottelemassa. Yhdet synttärikahvit tuli juotua vielä ennen lähtöä, kamat heitettyä asuntoauton kyytiin ja juomavesivarastot täydennettyä. Niin matka alkoi sitten kohti Lappeenrantaa. Keli oli mitä mainioin ja matkaseura paras mahdollinen.
Matka sujui sillä lailla hissuksiin turhia kiirehtimättä, Pappilan papupata kuului porisevan niin etupenkeillä kuin takapenkeilläkin. Tuttuakin tutummaksi käyneet kilometrit taittuivat ja ensimmäinen tauko pidettiin Messilässä, Lahden tuntumassa. Kävimme tekemässä pienet ruokaostokset ja pahinta makean himoa taltuttamaan jäätelöä ja karkkia, kuinkas muutenkaan.
Matkalla muistelimme mahdollisten pysähdyskohteiden järjestystä. Olihan edellisestä samalle suuntaunueesta reissusta kulunut jo luvattoman pitkä aika. Minä muistelin ensin tulevan Taavetin linnoituksen, sitten Utin linnoituksen ja viimeisenä Salpa-aseman, en minä ihan väärässä ollut, kaikki ne olivat matkan varrella, tosin Utti saavutettiin ensimmäisenä. Ei muuta kuin auto parkkiin ja ihmisten huoltotauko kera kommerverkkien. N tilasi hesburgerista aterian isommilla ranskalaisilla, mutta sai pienemmät, palautteen jälkeen hänellä oli sekä isot, että pienet ranskalaiset. Minä tilasin normi kokoisen aterian, josta luvattiin lämpimät hetken kuluttua. Olimme ehtineet hiljaa hiipivän matkaväsymyksen vallassa nauraa kihertää yksille ranskalaisille liki vedet silmissä, mutta kun oma ateriani saapui kaksien pienten ranskalaisten kera, tapahtui täydellinen välikuolema. Ajattelematon vilkaisu vastapäätä istuvan ihmisen silmiin aiheutti totaalisen hajoamisen, enkä saanut sanaa suusta, ennen kuin tarjoilija oli jo jatkanut matkaansa älähdystäni kuulematta, toimittaen vähän matkan päässä istuvalle pariskunnalle kaksien tilattujen ranskalaisten sijaan vain yhdet jäljelle jääneet.
Tilanne komiikka on joskus sitä parasta mahdollista, mutta täytyy todeta, että minua kyllä ihan rehellisesti hävetti. Enkä tiedä, olisiko tarjoilija edes saanut enää siirtää minulle jättämiään ranskalaisia eteen päin niitä tilanneelle asiakkaalle. No en jäänyt sitä myöskään kyselemään, vaan kun lopulta olimme saaneet syötyä yllin kyllin livahdimme takavasemmalle.
Lähdimme mahat täynnä kävelemään kohti Utin linnoitusta, sitä jonka ensimmäisen kerran tarkkasilmäisenä huomasin ohi ajaessamme toukokuussa 2012. Tällä kertaa emme kiertäneet ympäri koko (todella näkemisen ja kokemisen arvoista) linnoitusta, vaan tyydyimme hakemaan geokätkön sen välittömästä läheisyydestä. Tai siis kolme meistä tyytyi, neljännen jahdatessa pokemoneja pitkin linnoituksen käytäviä.
Harmikseni huomasin, että linnoituksen ympäriltä oli kaadettu jonkin verran metsää ja minä joka suhtaudun varsin tunteellisesti kaikkeen "luonnon satuttamiseen" koin kyllä, että siinä samalla oli viety osa tuon pysähdyttävän paikan tunnelmasta. Toisena kohteenamme oleva kätkö yllätti meidät haasteellisuudellaan, tiesimme kyllä melko varmasti missä kätkö oli, arvoitus oli vain se, miten ihmeessä siihen oikein pääsisi käsiksi. Pyörimme ympyrää ja pähkäilimme asiaa, tulematta hullua hurskaammiksi. Päätimme jättää ratkaisun muhimaan ja lähdimme hakemaan lähimaastosta kolmatta kätköä. Se löytyikin melko nopsaan ja niin palasimme taas tuon saavuttamatta jääneen kätkön välittömään läheisyyteen.
Yritimme toimia niin huomaamattomasti kuin mahdollista, mutta käytännössä emme taineet siinä onnistua. Viereen nimittäin ajoi isohko auto ja sieltä nousi ylös mies, joka kysäisi meiltä että "löytyykö?" Eipä ollut löytyä, ainakaan oikeaa ratkaisua siihen, että kätköön pääsisi käsiksi.
Mies kaivoi puhelimen taskustaan ja soitteli jollekin kaverilleen, osa keskustelusta meni sujuvasti ohi korvien, osa taas ei. "täällä on neljä tämmöistä parikymppistä tyttöä tässä kätköllä.." oli se kohta joka ei mennyt ohi. Ei oikein uskaltanut katsoa muihin päin, piti Klta varmistella että olinko kuullut oikein, ja näin oli. Ei miehen ensimmäisen kaveri osannut antaa oikeita neuvoja, eikä toinenkaan. Lopulta sattumalta löysin sen mitä olimme etsineet ja niin saatiin kätkö kuitattua löydetyksi. Kiittelimme miestä avusta ja hän lähti huoltoasemalle jäätelölle. Me puolestamme lähdimme hetken kuluttua jatkamaan matkaamme kohti Lappeenrantaan.
Se miksi tuo "parikymppistä" niin takertui korvaan oli se, ettei ei vielä pari vuotta sitten minun uskottiin hädin tuskin olevan 16- vuotias. Kun kävin toimittamassa passihakemuksen USAn suurlähetystössä keväällä 2015, olisi virkailija halunnut äitini allekirjoittavan kyseisen hakemuksen, eikä vakuutteluista huolimatta ollut uskoa sitä, että aloin olla jo lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Puhumattakaan siitä, että eläinlääkäriasemalla työskennellessäni ei jäänyt yhteen eikä kahteen kertaan kun asiakaspalvelu tilanteissa minulta saatettiin kysyä että, "olisiko täällä ketään aikuista paikalla." Siispä tuo "neljä parikymppistä tyttöä oli aikamoinen arvonnousu teinitytöstä ylöspäin, eikä tilannetta todellakaan yhtään huvittavammaksi tehnyt se, että meidän ikämme pyörivät aika pitkälti siinä kolmenkymmenen molemmin puolin.
Utin linnoituksen ja sen lähiympäristössä olevien kätköjen jälkeen matka jatkui kohti Lappeenrantaa, välietappeina kuitenkin vielä muutama kohde. Asuntoauto oli helppo jättää isolle tyhjälle pysäköintialueelle ja lähdimme hakemaan kätköä. Itse huomasin kuitenkin kätkön löytymisen ihan toissijaiseksi asiaksi ympärilleni katsellessa. Upeat korkeat männyt kasvoivat linnakkeessa ja sen ympärillä ja huomasin kaihoisasti ajattelevani, että olisipa minulla hyvä kamera ja taito käyttää sitä. Mielessä toistuivat Karjalaisten laulun sanat
"Lauluna sen kosket kuohuu
järven aallot loiskuaa,
säveleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa."
On kulunut vuosia siitä, kun edes tiennyt mitä olivat nuo hongat joista lauletaan useissa eri Suomesta kertovista lauluista, mm. "honkain keskellä mökkini seisoo.." Vaan, nyt hieman siinä asiassa viisastuneena huomasin ihailevani noita taivaan rantaa vasten piirtyviä honkia ja ajattelevani, että jos osaisin maalata, maalaisin juuri sellaisia maisemia, kuin edessäni näin. Näiden korkealentoisten ajatusteni keskellä kulkiessani olivat toiset löytäneet kätkön ja näin ollen tuli tuokin löytö kirjattua. Matka jatkui kävellen kohti seuraavaa kätköä, muiden kulkiessa kaukana edellä, minun itseni unohtuessa omaan ajatus- ja haavemaailmaani.
Ilta oli hiljaksiin alkanut hämärtyä yöksi, kun lopulta kello 23 tienoilla pysähdyimme salpa-asemalle. Haimme tuosta käsittämöttömän ihokarvat pystyyn nostattavasta paikan ympäristöstä kolme kätköä. Kuljimme pitkin pimenneitä metsiä, kävimme korsujen suuaukoilla, juoksuhaudoissa ja kuljimme polkuja pitkin. Massiiviset panssariesteet kulkivat läpi metsän ja niin kuin viimeksikinn, tunsin sen taas. Tuolla vallitsevan tunnelman, sen valtavan ahdistuksen joka hiipi omaan sydämeen. Rintaa puristava tunne, ajatukset siitä, kuin aikoinaan siellä tunnettu pelko ja kauhu olisivat jääneet sinne elämään, muistuttamaan meitä jostain sellaisesta mitä emme koskaan saisi unohtaa.
Ihmismielen syvät veet, ihmeellistä miten jollakin paikalla voi olla ihmiseen niin valtaisa vaikutus, miten hengitys voi muuttua vaikeaksi, ja rintaa puristava tuska ja ahdistus niin konkreettisiksi. Ja siltikin, huomata ajattelevansa, ettei täällä saisi saisi olla liian kiire. Ahdistuksesta, maasta huokuvasta kylmyydestä ja paikan pysähtyneestä tunnelmasta huolimatta ei saisi kiirehtiä liikaa, ettei mitään olennaista jäisi näkemättä, kokematta ja tuntematta.
Ja kun ajatukset lähtevät lentoon, ei niitä saisi yrittää pysäyttää, siispä tässäpä ajatuksiani vuosien takaa...
"Suomi 1931
Täysi-ikäisiä hevosia Suomessa oli 318 000 ja alle kolmevuotia hevosia 60 000. Sotakelpoisiksi niistä todettiin 173 000 hevosta.
15 000 miehen vahvuiseen divisioonaan kuului 3500 hevosta, mutta vain 100 moottoriajoneuvoa.
Hevosia tarvittiin kaluston, ampumatrvikkeiden, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköiden kuljettamiseen. Hevosten laskettiin pystyvän vetämään n. 300 kg kuormia. Raskaimpien tykkien vetämiseen tarvittiin kahdeksan hevosta.
Talvisodan aikana menettiin 7200 hevosta. Jatkosodassa hevosia menehtyi 15 000, joista 900 nääntyi heikon ravitsemuksen ja rasituksen seurauksena.
Te kannoitte raskaan taakan ja vastuun taistellessanne isänmaan vapauden puolesta, isoisät, isät, veljet. Isoäidit, äidit ja siskot. Teidän rinnallanne kulki uskollisia ystäviä, jotka kantoivat ja jakoivat teidän taakkanne, toivat teille ruokaa ja loivat toivoa läsnäolollaan.
Rauhan ajan tultua ei perheissä kaivattu ainoastaan rintamalla kaatunutta isää, veljeä, poikaa. Päivästä toiseen odotettiin tietoa hevosten kotiuttamisesta, oliko hevonen selvinnyt rintamalla ja mistä sen saisi hakea kotiin.
Joissain perheissä iloittiin, mutta useiden talojen ylle oli laskeutunut raskas surun taakka. Ei surtu ainoastaan rintamalla kaatuneita omaisia. Moniin perheisiin otettiin raskaana vastaan kunnioittava ilmoistus, jossa kerrottiin hevosen palvelleen hyvin ja kaatuneen rintamalla isänmaata puolustaessaan. Kotiin saattoi myöhemmin vielä saapua rintamalla ehjänä säilynyt kovia kokenut reki, tai hevosen nimikoitu loimi.
Kovinkin isäntämies pidätteli kyyneleitä valjastaessaan tuon reen eteen hevosen. Nimikoitu loimi oli taiteltu arvokkaasti reen penkille. Nuori hevonen, vielä niin kovin kohelo, sai vetää reteen kauimmaiselle ladolle, ladon sisään. Siellä piilossa kaikkien katseilta saattoi niin vanhempiki, kuin nuorempikin isäntä antaa kyyneleiden valua.
Siellä ladolla ei koskaan enää käyty, yhtäkään nuorta oria tai tammaa ei enää valjastettu sen reen eteen. Nimikoitu loimi ei saanut enää lämmittää ainoatakaan ruskeaa selkää. Ne jätettiin latoon muistoineen. Unohdettiin.
Niin kuin on unohdettu sekin, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olemme teille, silloin eläneille ja vapautemme puolesta taistelleille. Kiitos isoisät, isät, pojat, veljet. Kiitos isoäidit, äidit, tyttäret ja sisaret. Kiitos suomenhevoselle, meillä on vapaus ja vapaa maa.
Meille jälkipolville jäi raskas vastuu. Unohdetut muistot ja isänmaa."
Toisen kätkön löytämisen jälkeen harmittelin suuresti sitä, että matkan varrella olleen korsun oviaukon läheisyys oli veden vallassa. Olisin halunnut päästä sinne sisään, nähdä sen mitä siellä vielä olisi nähtävissä ja tuntea sen, mitä olisi tunnettavissa. Palailimme takaisin tielle päin, ylitimme sen ja porukkamme jakautui kahtia, toinen puolikas suuntasi kätkölle päin ja S ja minä löysimme erään korsun jonne uskaltauduimme sisään ihmettelemään. 
Jo korsun ulkopuolella vallitsi hyytävä kylmyys, ja kun rohkeasti astui sisään, ylsi se kylmyys luihin ja ytimiin asti. Lisäjännitystä loi ehkäpä keskiyön läheisyys, hiljentynyt luonto ja se tunelma jota olen yrittänyt selittää jo moneen kertaan. Oikeastaan muuta en enää osaa sen suhteen sanoa, kuin että ei muuta kuin paikan päälle katsomaan ja ihmettelemään. Sitähän en toki voi luvata, että jokainen kulkija kokisi tämän paikan samalla lailla kuin minä. Kun olimme aikamme korsussa viettäneet, huomasin, että siellä oli aikaansa viettämässä muutama muukin. Yritin niistä saada napattua muutaman kuvamuiston, mutta jälleen kerran ei auta todeta muuta kuin että kunnon kamera ja kuvaustaito olisivat enemmän kuin tarpeen. 
Lopulta sain riuhtaistua itseni irti paikan tunnelmasta, vuorokausikin oli tainnut vaihtua sillä välin, ja matka sai jatkua edelleen kohti Lappeenrantaa. Ajatuksena oli löytää vielä vessa jostakin, Lappeenrannan huoltoasemat 24/7 tuli todettua kylmäasemiksi ja samalla lailla itseään mainostava Mc Donal's oli drive in. Siinä ei juuri pakottavia luonnollisia tarpeita saanut helpotettua, asuntoauton vessakin olisi toki ollut käytettävissä, mutta sen sijaan ajelimme lopulta yöllisen Lappeenrannan kaupungin kiertoajelun jälkeen Viipurin portin abcn pihaan yöksi. Kyseinen huoltoasema oli kylläkin sulkeutunut puolen yön aikoihin, mutta aukeni aamulla viiden aikaan. 
Aamukahvit tuli haettua huoltoaseman ravintolasta, ja kun olotila alkoi olla sellainen, että sitä saattaisi jopa pystyä lähtemään liikenteeseen, kävimme hakemassa yhden kätkön, ennen palaamista takaisin Lappeenrannan keskustaan. Löysimme ihanteellisen ja ennen kaikkea ilmaisen pysäköintipaikan vanhan linnakkeen takaa Saimaan rannalta ja parkkeerasimme sinne. Otimme mukaan, mitä itse kukin uskoi päivän aikana tarvitsevansa, ja lähdimme suuntaamaan kohti linnaketta. Minulla näihin välttämättömiin tarvittaviin kuuluivat vesipullon ja aurinkorasvan lisäksi kiikarit ja lintujen määritysopas. Niistä olikin hyötyä heti korkealle linnaakkeeseen kipuamisen jälkeen. Kun ensin olin pitkään saanut ihmetellä herkkää hetkeä viettäviä perhosia, sain kiikarin tähtäimeen kottaraispariskunnan ja sen myötä uuden lajin lajilistaani. Kiersimme ja ihailimme jälleen linnaketta, ihan niin kuin aikaisempinakin vuosina, mutta tällä kertaa päiväretkeilyn ohella oli tarkoitus keskittyä myös kätköilyyn. Ja niin kuin aikaisemmin, niin tälläkin kertaa kiitos tämän harrastuksen, löysimme hienoja, upeita paikkoja jotka ilman tätä harrastusta olisivat voineet jäädä näkemättä ja kokematta. 
Niin kuin aina ennenkin oma vilkas mielikuvitukseni heräsi jälleen henkiin, ja eli täysin omaa elämäänsä, siinä ohella sain kuitenkin pitkään ihailla tiklejä, joita tietoisesti näin elämäni ensimmäisen kerran. Sain huomta saman, minkä äikaisemmin keväällä sini- ja kuusitiaisten kanssa. Soittamalla puhelimesta kyseisten lajien, tällä kertaa tiklien laulua, sain houkuteltua niitä yllättävänkin lähelle ja pysyttelemään siinä lähempää tarkkailua varten. Äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä kokemus jälleen kerran. Samalle päivälle sain useamman kerran kiikareihin myöskin pääskysiä, mutta tarkempi laji jäi vielä tunnistamatta.
Kiertomatka Lappeenrannan keskustassa jatkui ja lopulta ennen palaamista asuntoautolle päädyimme Lottapatsaan juurelle. Jälleen kerran kohde, jonka ohi olisin saattanut muuten vain liikkuessani kulkea kokonaan, enkä kahden aikaisemman Lappeenrannan reissun aikana ollut edes tiennyt kyseisen patsaan sijaitsevan tässä kaupungissa.
Kaunis, pelkistetty ja siltikin tyylikäs patsas, Suomen lotille kiitokseksi pystytetty muistomerkki siitä, miten arvokasta työtä he tekivätkään.
Pikaisen ja pienen päivälevon jälkeen puin sanoiksi ajatukset siitä, että voisimme mahdollisesti viettää seuraavan yön leirintäalueella, jolla olimme yöpyneet joitakin vuosia sitten aikaisemmin teltalla. Ajatus hyväksyttiin ja niinpä luovuimme upeasta maisemastamme Saimaan rannalla ja lähdimme siirtymään kohti seuraavaa päämäärää. Taitavasti kiersin kohteeseen varmaan pisintä mahdollista reittiä, mutta lopulta pääsimme perille ja majoittuminen onnistui ihanan helposti. Keittelimme kahvit ja söimme kunnolla, nälkä oli jo ehtinyt tulla aikaisemmin päivällä syötyjen paikallisten herkkujen "Supervetyjen" jälkeen. Ja kun lopulta tuntui siltä, että virtaa taas riittäisi vähäksi aikaa, lähdimme jatkamaan patikointia kätköilyn merkeissä.
Eihän siitä taas mitään meinannut tulla, kun pysähdyin kuuntelemaan satakielen laulua. Halusin saada kyseisestä vaatimattomasta laulajasta myös näköhavainnon. Sama meno jatkui myöhemmin, kun sain kiikareiden päähän meriharakan. Eihän siitä olisi malttanut enää liikkua mihinkään ja niinpä kadotin toiset ihan kokonaan näkyvistä. Palailin leirintäalueelle omaan tahtiini, kunhan maltoin luopua löytämästäni meriharakasta, auringonlaskusta Saimaan taakse ja satakielimetsästä. Kyllä siinä jäivät Suomen pelit ihan toissijaisiksi, kaikkeen tähän kauneuteen verrattuna.
Illalla kävin läpi lintuhavainto listaani ja täytyy todeta, että edellisen lintulistaus päivityksen jälkeen olen saanut listattua aikamonta uutta lajia.
#31 pikkuvarpunen
#32 punarinta
#33 tukkasotka 14.4
#34 kiuru
#35 kuovi
#36 västäräkki 16.4
#37 fasaani 17.7
#38 silkkiuikku
#39 harmaalokki
#40 pikkutikka 17.4
#41 kuikka 19.4
#42 punakylkirastas 19.4
#43 isokoskelo
#44 tavi 19.4
#45 metsähanhi
#46 järripeippo 22.4
#47 rantasipi
#48 hiirihaukka 28.4
#49 kalasääski 30.4
#50 tylli 2.5
#51 suokukko
#52 valkoviklo
#53 haapana
#54 tundrahanhi
#55 palokärki 2.5
#56 hömötiainen 4.5
#57 punatulkku 1.5
#58 kaulushaikara
#59 laulurastas
#60 keltavästäräkki 11.5
#61 haarapääsky 11.5
#62 kirjosieppo 11.5
#63 harmaasieppo 10.5
#64 vihervarpunen 16.5
#65 kivitasku
#66 pajulintu 16.5
# 67 puukiipijä 15.5
#68 kottarainen 20.5
#69 tikli
# 70 satakieli
#71 meriharakka
#72 tervapääsky 21.5
Tavoitteena olisi tietenkin saada tuo 100 lajia täyteen, mutta mitenkään aktiivisesti en ole nyt enää tullut liikkuneeksi kiikareiden kanssa, joten saapa nähdä miten sen suhteen käy. Sen lisäksi olen antanut itselleni periksi sen verran, että muutaman lajin olen ottanut listalleni pelkän äänihavainnon perusteella.
Mutta palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, niin illalla teimme alustavia suunnitelmia seuraavan päivän suunnitelmien suhteen ja päädyimme siihen, että lähdemme ajelemaan kohti Imatraa sitten kun siltä tuntuu. Aamusella kun nousin ylös, huomasin cityketun jolkottelevan kaikessa rauhassa leirintäalueen läpi. Sen perässä kulki mies kameran kanssa, mutta ei kettu juuri ollut hänestä tai meistä moksiskaan, piti tietenkin luonnollisen turvavälin sen enempää kuitenkaan hötkyilemättä. Kettu poistui alueelta omia aikojaan ja niin teimme mekin, kun olimme saaneet itsemme taas elävien kirjoihin. 
Ajomatka Imatralle sujui mukavasti, pidimme luovan tauon Imatran Prsimalla ja täydensimme vähän ruokavarastojamme. Matka jatkui kohti jonkin sortin urheilupuistoa tms. ja sieltä saimmekin kirjailtua talteen useita ns. naps ja kops kätköjä. Mahtuipa matkaan onneksi joku vähän haastavampikin kätkö ja siinä missä itse olisin jo luovuttanut kauan aikaa sitten, eivät toiset antaneetkaan ihan niin helposti periksi ja niin tuli sitten nuokin kätköt kirjattua löydetyiksi. Palailimme hiljaksiin autolle päin ja suuntasimme takaisin Prisman pihaan. Siellä oli hyvä pitää kunnon huolto- ja lepotauko. Suomen peliäkin tuli seurattua siinä sivussa, mutta eipä sitä nyt enää näin jälkeen päin muista miten siinä kävi. Tappio siitä saattoi tulla, vaan enpä tosiaankaan muista. Matka jatkui vielä kohti Imatran keskustaa, meillä jokaisella oli siellä jotain mitä halusimme nähdä. Miten kätevää olikaan huomata se, että ne kaikki löytyivät samalta alueelta, kävelymatkan päässä toisistaan. Imatra oli kaunis pieni kaupunkin, joskin sen suurin nähtävyys, Imatran vuoksi oli kuivunut, toisin sanoen korjaustöistä johtuen kuivatettu. Emme siis päässeet kuulemaan varsinaista koskien kuohuntaa, muuta kuin Imatran vuokseen hypänneiden itsetuohoisten ihmisten muistomerkillä. Kaiken kaikkiaan paikka valtionhotelleineen oli hyvin kaunis ja ajatuksia herättävä. Pääsimepä siellä näkemään jopa aikoinaan hyvin arvostettujen henkilöiden kallioiden kaiverrettuja ja maalattuja nimikirjoituksia muutamien aikojen takaa. 
Ennen paluuta arvoimme vielä, että mitähän sitä sitten tehtäisiin ja päädyimme lähtemään niin rajan pintaan, kuin pääsisimme. Jälleen kerran kätköily vei meidät pidemmälle, kuin minne muuten olisi tullut lähdettyä. Oli siinä meillä taas ihmettelemistä, jännä miten tuollainenkin asia voi aikuiselle ihmisille olla niin hienoa, jännää ja mieleen painuvaa. Siinä me seisoimme ja kuuntelimme yön ääniä, seisten niin lähellä rajavyöhykettä, kuin se ilman erillistä lupaa on mahdollista. Pienestä se saa ilonsa ihminen, ja etenkin siitä, ettei koko matkaa tarvinnut pimentyvässä yössä peruutella takaisin päin, vaan auton sai ihan rehellisesti ja helposti ympäri sitä varten olevalla paikalla. Jes. 
Aikoinaan vuosia sitten naureskelin käyneeni haistelemassa ulkomaiden tuulia, kun söin ystäväni kanssa pitsaa Torniossa, vain yhden ylittämättömän sillan päässä Ruotsista. No tällä kertaa etäisyys ulkomaille taisi olla aavistuksen pidempi, mutta siltikin varmasti osa niistä yön äänistä, joita jäin pitkäksi aikaa kuuntelemaan, kuului valtakunnan rajan takaa. Monenlaisia ajatuksia kävi mielessä, sekin, että uskaltaisinko itse asua niin lähellä rajan pintaa. Tai se, miten ihmiset silloin joskus siellä asuneina ovat jännityksen ja pelon sekaisin tuntein kuunnelleet rajavyöhykkeeltä kantautuvia ääniä, miettien sitä, mitä ne ovat mahtaneet tarkoittaa.
Ja niin taaskin kun omat sanat eivät vain riitä, niin ääni sanoille löytyi jonkun toisen, aikaisemmin eläneen kautta. "Illalla kun äiti peitti mua nukkumaan,en aavistanut mitä aamu tuopi tullessaan.Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri, evakoiden tumma rivi, tiellä hiljaa vaelsi.
Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa..."
Lopulta kun raskin luopua tuotakin paikasta ja kätkeä sen ajatuksiini ja muistoihini lähdimme palailemaan takaisin päin. Mennessä ikuisuuuden mittaiselta ja loputtomalta tuntunut pieni hiekkatie ei tuntunutkaan enää ihan niin pitkältä, matkalta löytyi vielä toinenkin hienosti toteutettu kätkö ja isommalle tielle päästyämme vielä kolmas. Matkaväsymys rupesi jossain vaiheessa uuvuttamaan, kauniista yöllisistä maisemista huolimatta ja vihdoin saavuimme taas Viipurin portin abcn pihaan. Parkkeerasimme sinne matkailuautoille merkittyyn paikkaan ja kävimme nukkumaan. Kertaalleen piti vielä kömpiä ylös ja tarkistaa ettei auto vain valu kaltevasta paikasta omia aikojaan. Eihän se tietenkään valunut, mutta siinä pötköllessä tuntui, vähän samalta, kuin liikkuvassa laivassa tai sieltä poistumisen jälkeen, että alusta jatkaa keinumista, vaikka todellisuudessa onkin täysin vakaa. Kai se mieli oli jäänyt jonkinlaiseen ajomoodiin. 
Aamupäivällä ajelimme takaisin valloittavaan Lappeenrannan kaupunkiin ja lähdimme tällä kertaa kiertämään sitä vähän toisesta suunnasta. Aikamonta harha-askelta sain minä muut kiltisti astelemaan, kun en uskonut omaa suuntavaistoani vaan jatkoin sokeasti vain matkaa ihan väärään suuntaan. Hieman ärsytti ja eritysesti harmitti, tuollainen sokeus, vaan ehkäpä sitä jokainen joskus joutuu jonkinlaisen matkauupumuksen ja turtumuksen valtaan, niin että mennä paukuttaa vaan vaikka sitten ihan vääärään suuntaan, ja toiset marssii kiltisti perässä, vaikka yksi jos toinenkin on varma siitä, että suunta on ihan väärä. 
No näitä sattuu toivottavast edes joskus myös paremmissa piireissä, mutta kun lopulta pääsin takaisin asuntoautolle, tuntui siltä, että en ihan hetkeen taida mihinkään liikahtaakaan. Siispä nappasin mukaani keksirasian ja kävin asuntoauton varjoon kököttämään keksien kanssa. Siinä oli ihanan vilpoista, hiljaista ja aika rauhallistakin. Kun kokoonpano oli taas kasassa ja itsekukin saanut vähän kerättyä lisää virtaa, päädyimme lähtemään ajelemaan hiljaksiin takaisin kotiin päin. Mitään tiukkaa aikataulua ei ollut tiedossa, muuta kuin että Sn piti ehtiä illalla junaan ja sen mukaan sitä sitten tehtiin kotimatkaa.
Yksi vähän pidempi poikkeama tehtiin reissulla, mutta se oli sitäkin hienompi paikka. Pääsimme sukeltamaan valtavan suuren ja hyisen kylmän bunkkerin syövereihin, kunhan vain ensin löysimme sen suuaukkon erään juoksuhaudan varrelta ja uskalsimme astella syvälle maan uumeniin.
Paikka oli totisesti kyllä poikkeamisen arvoinen ja huomasin taas sen, miten omat sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tunnelmaa joka siellä vallitsee. Siispä avuksi siihen löytyi tämä laulu. Kaiken kaikkiaan se kiteyttää hyvin yhteen koko reissun tunnelman. Miten monta muistoa kätkeekään sisään tuo Lappeenrannan kaupunki. Puhumattaan sitä ympäröivästä maastosta ja maisemista. Tämän reissun aikana huomasin sen, että minä en varmaan koskaan saa tietää tarpeeksi, tiedonhaluni Suomen lähihistorian suhteen kasvaa kasvamistaan ja sen myötä kunnioitus ja arvostus niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat taistelleet ja tehneet töitä tämän maan vapauden eteen. Ja vaikka niin monesti ajatuksissani huomaan matkuvastani valtameren taakse ja ikävöiväni siellä olevaa uskomatonta kauneutta, jylhyyttä, sitkeyttä ja herkkyyttä, samalla olen huomannut, että kaikkea sitä löytyy täältäkin. Se kaikki vain jää näkemättä ja kokematta, jos on jatkuvasti liian kiire eteen päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti