Rajojen hakemista

Ystävyksien hellä jälleen näkeminen kissa neidin pitkäksi venähtäneen toisen ulkoilu retken päätyttyä! Niinhän siinä kävi, että Tikru neiti vaatimalla vaati päästä ulos ja sille tielleen meinasi jäädä. Onneksi se kuitenkin pysyi koko ajan pihapiirissä vaikka ei kiinni antanutkaan, lopulta se taas loukutettiin ja tuotiin takaisin sisään. Sisälle tulemisen jälkeen se oli aluksi taas hirvittävän varovainen, mutta viikonlopun jälkeen se oli taas oma reipas itsensä. Ja Etna ja Tikru jatkoivat taas tuttuja leikkejään. Sen verran huvittavaa niiden hellyttely hetki oli, että työnantajanikin, Tikrun omistaja kävi niistä ottamassa valokuvia :)

Lauantaina sain oikean kuningas idean lähteä retkelle koirien kanssa.. mukaan pääsi myös isäni saksanpaimenkoira uros Roni. Reilu kolmetuntia luonnon helmassa vei jonkin asteisesti mehut nelijalkaisista ystävistä, ja vanhalla tutulla Katajajärven laavulla oli mukava verestellä muistoja. Samalla laavulla aikoinaan kesällä kävin lähes viikoittain vanhan koirani Jenin kanssa ihailemassa lammessa pesivää kaakkuri pariskuntaa poikasineen. Niin meno kuin tulomatkankin Etna oli kiinni, mutta laavulla se sai tutkia ympäristöä omaan tahtiinsa sen jälkeen kun se oli ensin käynyt matkan rasituksista väsyneenä lepäämässä takkini sisällä. Zeus puolestaan sai olla koko retken ajan irti lukuunottamatta kohtia, joissa otin sen ihan turvallisuus syistä kiinni.

Oli se kieltämättä mukavan tuntuista, kun Zeus ilman mitään erikoisempia käskyjä kulki samaan tahtiin kanssani vasemmalla vierellä seuraten. Mikälie syynä siihen, ettei tämän retken aikana hajut olleet läheskään niin kiinnostavia kuin yleensä remmilenkkien aikana, vaikka osan matkasta ihan yleisiä teitä pitkin kuljimmekin.

No kun lopulta palasimme vanhempieni kotiin olivat koira jonkin asteisesti reporankoja.. niinpä kun ne tietoisesti tai tiedostamattaan rikkoivat hieman yhteisiä pelisääntöjä, en jaksanut siihen mitenkään puuttua.

Nopeasti kun katsoo kuvaa siitä näkee vain kaksi kevätauringosta nauttivaa koiraa. Tarkkasilmäinen kuitenkin huomaa muovimatossa selkeän viivan (kahden maton reunan)likimain siinä Zeuksen hännän pään kohdalla.. tai oikeammin pari senttiä hännänpäästä pois päin ja Etnan toisen takatassun kohdalla.

Niille jotka eivät sitä jo tíedä voin kertoa, että viivan vasemmalla puolella on olohuone ja yksi makuuhuone, viivan oikealla puolella puolestaan aula josta aukeaa näkymä eteiseen, keittiöön ja alakerran portaisiin. Tuo lattiassa näkyvä selkeä "rajaviiva" kertoo koirille sen, että sitä ei saa ylittää, toisin sanoen vanhempieni kodissa koirat eivät saa mennä olohuoneeseen tai keittiöön. Yleensä ottaen koirat muistavat tuon säännön hyvin, isäni koira ei ylitä viivaa missään muodossa, koskaan. Vaikka pallo tai keppi jolla se leikkii lentäisi viivan yli vain muutaman sentin, se ei käy niitä hakemassa, vaan jää rajalle seisomaan/makaamaan ja tuijottamaan lelua kunnes joku sen käy hakemassa sieltä pois. Omille koirilleni rajapyykki ei ole aivan yhtä selkeä, mutta ne tietävät suunnilleen missä se menee.. toisin sanoen, Zeus saattaa ylittää rajan kymmenellä sentillä ja pysähtyy sitten, jolloin se aina palautetaan rajan taakse. Uusinpana tulokkaana ja vähiten vanhempieni talossa aikaa viettänyt Etna taas tuppaa tyypilliseen tapaansa unohtaa koko raja pyykin olemassa olon ja se saattaakin löytyä haahuilemasta olohuoneen puolelta josta se palautetaan aina takasin.

Noh, eikös sitä niin sanota, että kertaus on opintojen äiti ja kertausharjoituksissa Etna on asian jos toisenkin suhteen jatkuvasti.. mutta sanotaan myös että poikkeus vahvistaa säännön. Mitäpä lie tuo sitten tarkoittanee, huomatessani auringosta nauttivat koirat sain hymy suupieleeni. Samalla tietysti huomasin sen, että ehdoton rajapyykki oli tullut ylitettyä, molemmat koirat olivat kuitenkin retken jälkeen kuitenkin vaipuneet syvään uneen lämmöstä nauttien. Sen sijaan, että olisin komentanut koirat pois auringosta rajan toiselle puolelle, kävin ottamassa niistä joitakin kuvia ja annoin niiden jatkaa uniaan! Järkevää tai ei, mutta tällä kertaa tunne voitti järjen äänen!

Sunnuntaina sain kokea melkoisen järkytyken. Olin jo jonkin aikaa seurannut sivusilmällä sitä, miten Zeus alkoi kosiskella töissä vanhempaa kultsu rouvaa. Arvelin sille olevan juoksun tulossa, mutta en ajatellut asiaa sen enempää, kunnes havahduin siihen, että kuului ärähdys, parahdus ja sitten kolmella jalalla juokseva Zeus pinkoi karvat pystyssä luokseni.

Säikähdin, tietysti ihan hirveästi, mutta tapani mukaan yritin pysytellä täysin rauhallisena. Keskeytin työni ja lähdin koira kainalossa sisälle. Laskin sen pöydälle ja tutkin tassua kaikessa rauhassa. Ilmekään Zeuksen naamalla ei värähtänyt tunnustellessani tassun läpi ja laskin se takaisin maahan. Se ei varannut sille ollenkaan, lisäksi huomasin että sen toisen korvan juuresta oli osittain kuoriutunut nahka pois. Siihen oli ilmeisesti kolahtanut hammas.

Tietysti pelkäsin, että jalalle oli käynyt pahasti, siitä ei kuitenkaan löytynyt mitään vahingoittumisen merkkejä. Ainoat merkit siitä, että jalkaan satttui olivat ne, ettei Zeus varannut sille ollenkaan ja se, että liikuin minne tahansa sen katse ei väistynyt minusta hetkeksikään. Elävästi palautui mieleen se hetki kun auton eteen juosseen Zeuksen kanssa olimme päivystävän eläinlääkärin vastaanotolla ja Zeus oli tutkittavana pöydällä. Eläinlääkäri kääntäli, väänteli, tunnusteli ja tutki kovan iskun saanutta takajalkaa, minä kiertelin toimenpide huoneessa lueskellen seinällä olevia papereita. Myöskään silloin ei Zeus päästänyt minua hetkeksikään silmistään, sen katse kääntyi sitä mukaan kun minä liikuin huoneessa. Aina kun katseemme kohtasivat se heilautti häntäänsä!

Pahoittelen kuvan laatua, se on otettu puhelimella samana päivänä jona vahinko tapahtui. Zeuksen koukussa oleva etujalka oli se, jolle se ei varannut painoa ollenkaan. Hetken aikaa siinä lattialla istuin, koirat sylissä ja vain itkin miettien sitä joudunko nyt luopumaan kaikista tulevaisuuden suunnitelmista. Lopulta totesin, ettei asia itkemällä ainakaan paremmaksi muuttuisi, lisäksi työt odottivat ja niinpä päätin sen päivän ajan seurata tilannetta. Jos Zeus ei vielä seuravanakaan päivänä varaisi jalalle painoa, veisin sen lääkäriin.

Näin ei kuitenkaan onneksi tarvinnut tehdä, jo muutaman tunnin päästä Zeus varasi tassulle vähän, ja iltapäivällä jo huomattavasti enemmän. Kun lopulta työpäivän päätyttyä tulin kotiin se jo ravasi portaita ylös ja alas ja kävi niin sängyllä kuin sohvallakin ja yölenkillämme se jo pinkoi menemään niinkuin aina ennenkin.

Nyt kaksi päivää vanhingon jälkeen, ei siitä ole enää mitään merkkejä, ainoastaan toisen korvan juuressa on pieni vaalea läiskä kohdassa josta karvat ja nahka kuoriutuivat pois. Haava on kuivunut hienosti ja vaikuttaisi paranevan hyvin. Niinpä jälleen kerran selvisimme pelkällä säikähdyksellä.

Se ei ole Zeukselle suinkaan ensimmäinen kerta... sillä on hyvä tapa selvitä pelkällä säikähdyksellä kaikesta pahasta mitä sille on tähän asti sattunut. Onni on ollut aina mukana onnettomuudessa, niin dobermannin kuin siperianhuskynkin hyökkäyksissä, auto-onnettomuudessa ja nyt tässä viimeisimmmässä tapauksessa. Täytyy nyt vaan toivoa, että jatkossa selviäisimme ilman onnettomuuksia.

Tänään kävimme taas pitkällä päivälenkillä töiden jälkeen.. yleensä ottaen en juurikaan käytä flexejä, mutta nyt jostain syystä ne ovat kahtena viimeisenä päivänä tarttuneet käteen mukaan. Zeuksella on aika hauska tapa jossain kohtaa lenkkiä aina "pyytää" että se saa taluttaa itse itseään.. sitten se ylpeänä juoksee joitakin metrejä edellämme kantaen itse flexiä suussaan. Tämän leikkinsä se on itse keksinyt, ehkäpä piritääkseen vstaantulevien päivää. Sillä sitä se kyllä tekee.. kyllä ohi ajavilla ihmisillä on hymy herkässä, kun he huomaavat kävelytiellä ravaavan koiran, joka taluttaa itse itseään. Pisin tällätavoin kuljettu matka hipoo ja kahta kilometriä ja tuntuu että tässäkin tapauksessa nälkä kasvaa syödessä. Useimmiten flexit ovat kuitenkin kotona kaapissa lojumassa ja lenkillä mukana vain tavalliset narut. Joko perinteiset talutushihnat tai sitten noutajataluttimet. Myös tässä tapauksessa Zeus monesti pyytää hihnaa kädestäni suuhunsa ja sitten se ravaa ylpeänä kuin hevonen narunpäiden vain roikkuessa molemmista suupielistä :)

Kissanloukusta rimakauhuun

Etnan kissa ystävä Tikru päästettiin pari päivää sitten ulos nauttimaan kevät päivästä ja niinhän siinä sitten kävi, ettei nuori kissa neito enää antanut itseään kiinni. Ulos jäi yksinään, vaikka aikuiset kissat kävivät useaan kertaan sisällä syömässä ja nukkumassa. Joitakin kertoja yritimme Tikrua saada kiinni, tuloksetta ja niinpä neitokainen saikin viettää ulkona kaksi hienoa päivää ja kylmää yötä.

Tänään sitten katsellessani miten kissa yritti juoda jäätyneestä vesikiposta päätin, että nyt otan sen kiinni, keinolla millä hyvänsä. Niitä keinoja sitten tulikin kokeiltua useita, ilman sen kummempaa lopputulosta.. Aina tuntui kissa kuulevan ja vaistoavan kun sitä yritin vaivihkaa lähestyä ja niin se aina livisti käsieni ulottumattomiin.

Lopulta päätin virittää kissalle ansan.. täytin ruokakipon kuivamuonolla ja laitoin vielä sen päälle kukkura annoksen märkäruokaa joka omaankin nenääni tuoksahti melkoisesti. Sitten raahasin Tikrun piilopaikan lähettyville puisen lentolaatikon, jonne sitten tuoksuvan kissanruoka kipon laitoin. Virittelin vielä oviaukon pysymään auki, kuitenkin niin että saisin kauempaa kepin avulla tökättyä sen kiinni. Sitten ei auttanut muu kuin jäädä odottamaan, ilmeisesti tuoksu oli aika houkutteleva...

Ensimmäisenä paikalle saapui oranssi-valkoinen leikattu kolli Svantte joka reippaasti marssi laatikkoon syömään. Kohta sen jäljessa paikalle ilmestyi musta-valkoinen Linda joka myöskin asteli rohkein mielin laatikkoon. Sitten paikalle hiipi raidallinen Tikru, pysähdellen vähän väliä tarkkailemaan epäluuloisesti ympäristöään. Istuin liikkumatta kauempana ja jännäsin, menisikö neitokainen laatikkoon. Ikuisuudelta tuntui se aika, jonka Tikru käytti eri vaihtoehtojen arpomiseen laatikon oviaukossa, lopulta se kuitenkin astui laatikkoon ja pysähtyi. Odotin ja hetken päästä se eteni ruokakipolle, samalla hetkellä tökkäsin pitkän kepin avulla laatikon kiinni ja syöksyin lukitsemaan sen.

Voi sitä maukumisen määrää mikä syntyi, kun nostin laatikon pulkan kyytiin ja lähdin vetämään sitä kissojen kotia kohti! Päästin kissat sisään ja ensimmäisen vartin ajan Tikru vain vuorotellen söi ja joi ja sen jälkeen uni maittoi. Neito nukkui vielä silloinkin kun olin itse jo lähdössä töistä kotiin.

Koska päivä oli niin hieno päätin pysähtyä kotimatkalla taas kirkolle ja käydä koirien kanssa saman tien lenkillä. Tällä kertaa päätin etsiä jonkin uuden reitin ja löytyihän sellainen. Ihan kivalta tuntuva luontopolku. Koskapa ketään muita ei näyttänyt olevan liikenteessä päästin koirat irti ja ne saivat edetä omaan tahtiinsa. Polkua reippaillessamme tuli vastaan sen poikki kaatunut puu.. tietysti yllytin koirat sen yli hyppelemään ja sehän sujui mallikkaasti. Zeus loikkasi komealla kaarella puun yli moneen kertaan suuntaan jos toiseenkin. Etnaan puolestaan iski melkoinen rimakauhu ja yhtä komeasti kuin Zeus hyppäsi puun yli, sujahteli Etna puunrungon ali. Eikä ollut sitten riemulla rajaa kun pitkällisen houkuttelun ja yllyttämisen jälkeen neiti lopulta uskaltautui puunrungon ylittämään.

Zeuskin siinä kuumeni siinä määrin, että kun lähdimme jatkamaan matkaa se nappasi hanskasta kiinni. Sen verran hienovarainen se on aina kyseisen toimenpiteen suhteen ollut, että se nappaa kiinni aina hanskan kärjestä, niin etteivät sormet jää väliin. Sillä hetkellä käytös oli kuitenkin ei toivottua ja napakan käskyn saatuaan herra irroitti hanskasta ja lähti rauhoittuneena jatkamaan matkaa, yrittämättä hanskaan enää uudelleen kiinni.

Matkan varrella oli pakko hetkeksi aikaa pysähtyä ihailemaan sulaa ojaa, joka kuhisi pieniä kaloja.. ilmeisesti ne olivat läheisestä järvestä nousseet.. Kerkesin juuri ihmetellä, voisiko tilanne oikeasti olla niin ihanteellinen, ettei hyvin tallatulla luontopolulla tulisi ketään vastaan kun koirat ilmaisivat minulle vastaantulijan jo hyvissä ajoin. Kauempana seisoikin paikoilleen pysähtyneenä mieshenkilö koiransa kanssa. Ktusuin koirat luokseni ja lähdimme palaamaan takaisin päin.

Koirat löysivätkin sitten melkoisen aarteen.. tai aarre se oli ehkä niiden mielestä, minua se lähinnä inhotti. Erään ojan varrelta löytyi kymmeniä kuolleita kaloja, jotka oli jätetty lumihankeen lojumaan. Onneksi koirat käskyn saatuaan lähtivät jatkamaan matkaa, eivätkä olleet edes kerinneet kaloja maistelemaan tai niiden päällä piehtaroimaan.

Miltei luontopolun alkuun päästyämme pysädyin katselemaan lintutornia ja lopulta päätimme kavuta sinne koko konkkaronkka. Koiratkin saivat vähän tasapaino harjoittelua kiivetessään ehkä niiden mielestä hirvittävän korkealle kohti taivasta. Jonkin aikaa katselimme järvelle päin, kapusimme sitten alas. Ihan harjoituksen vuoksi ravasimme portaat ylös ja alas vielä pariin kertaan. Paluu matkalla hyppyytin vielä koiria ja komeasti se Zeus hyppikin puunrungon yli, Etnaan puolestaan oli rimakauhu taas iskenyt. Hauskanen juttu sinänsä, että paikoillaan Etna kyllä hyppii metrin korkeudelle kevyesti, mutta tuon puolenmetrin korkeudella olevan puunrungon ylittäminen tuntui olevan ylivoimaisen vaikeaa. No kyllähän Etna sen kuitenkin lopulta ylitti, monen minuutin yrittämisen jälkeen. Kiersimme lenkin vielä kauempana tietä pitkin ja palailimme sitten yhteensä reippaan tunnin jälkeen takaisin autolle päin.

Ei mikään tyhmä tyttö

Tänään oli niin hieno ja aurinkoinen päivä, että lähtiessäni töissä kaneja ja kanoja hoitamaan päätin jättää myöskin omat koirani ulos aikuisten tarhaan. Niinpä sitten rauhalliseen tahtiini ruokin kaneja nauttien samalla auringon paisteesta.. ehdin jo kanojenkin puolelle ja kun tulin takaisin ulos huomasin sattumalta kanin kakkaa kovaa vauhtia hotkivan pienen ruskean tytön. No olihan se omia silmiä uskottava ja Etnahan siinä oli oma-aloitteisesti nauttimassa pikaruokaa. Nappasin koiran kainaloon ja vein sen takaisin tarhaan ja laitoin tällä kertaa portin visusti kiinni ja palasin jatkamaan hommia. No hetken päästä pikkuinen oli siellä taas... palautin Etnan tarhaan ja kävelin vähän matkan päähän. Hetken aikaa neiti katseli aidan takaa ja lähti sitten juoksemaan kuin tuli hännän alla päinvastaiseen suuntaan. Seuraavassa hetkessä se jo juoksi täyttä laukkaa minua kohti ja loikkasi jo pitkän matkan päästä suoraan syliini häntä villisti heiluen, ikäänkuin sanoen, että "hei sä unohdit mut tuonne, mutta nyt mä olen tässä taas..."

Välkky neitokainen oli keksinyt, että vähän kauempana ison portin alla on kääpiöpinserin mentävä aukko josta pääsee luikertamaan tarvittaessa karkuun. Zeuskin sieltä aikoinaan livisti, mutta kun sain sen rysän päältä kiinni, niin se kerta jäi ainoaksi.. Nytkin herra jäi ihmettelemään, miten Etna puhkui elämäniloa sylissäni. Vaikka päivä oli aivan upea päätin sitten sulkea kääpiöpinserit sisään.

Kun tulimme kotiin oli tarkoitus tehdä pihalla vähän puuhommia. Siinä sitten laitoin itseni valmiiksi ja reippain  mielin marssin ulos koirat kannoillani, tai niin minä luulin. Hetken päästä kämppikseni tuli ulos ja kertoi sydämistyneen Zeuksen jääneen tuijottamaan perässäni sulkeutunutta ulko-ovea. Itse en sitä ollut huomannut, vaan oletin molempien koirien tulleen ulos. Zeus oli kuitenkin jäänyt odottamaan pyyntöä ulos, jota en kuitenkaan hoksannut antaa ja niinpä koira jäi katsomaan sulkeutuvaa ovea. Herrasmies kun on oppinut ettei ovesta saa tulla ilman lupaa. Etna puolestaan vähän vapaamman kasvatuksen saatuaan (lue, laiska omistaja) on oppinut huolehtimaan, ettei sellaista vahinkoa sen kohdalla pääse tapahtumaan.

Kuin kissa ja koira

Taisinpa tuossa ensimmäisessä blogi tekstissäni ohimennen mainita siitä, että työpaikaltani löytyy myös kissoja. Neljä erikokoista, väristä ja luonteista kissaa, niitä ihan tavallisia maatiaisia. Tosin asia tietysti riippuu siitä, kuinka sanan "tavallinen" haluaa määritellä. No joka tapauksessa, kissoja siellä on ollut vuosien mittaa useita, ja niinpä omat koirani ovat tottuneet niihin melko hyvin. Zeus tutustui niihin vasta siinä parin vuoden kieppeillä, mutta Etna sitten ihan pienestä pitäen.

Viime syksynä mustavalkoinen Linda sai kuusi poikasta, juuri ne kuusi joiden syntymää pääsin todistamaan. Poikaset olivat monenkirjavia, sieltä löytyi niin mustavalkoista, valkokirjokilpikonnaa, yksi musta ja sitten raidallinen. Siihen raidalliseen silmäni iskin jo silloin kun sitä "kätilöin" ja mietin, että jos jonkun noista kotiin veisin, niin se olisi juuri tuo. No 12 vk kului, poikasista viisi muutti uuteen kotiin, mutta tuo suosikkini, raidallinen poikanen jäi kotiin kasvamaan. Ja kasvanuthan se onkin, vaan ei vielä liikaa.

Yleensä jos jätän koirani valvomatta kenneltiloihin olen varovaisuussyitä laittanut ne suureen kevytmetallihäkkiin. Tässä häkissä on lattian rajassa sen kokoiset reiät, että niistä mahtuu häkkiin ja sieltä pois luikertelemaan pieni kissa. Monesti on käynyt niin, että lähtiessäni olen koirat häkkiin laittanut, mutta kun olen tullut takaisin on sieltä koirien vierestä nukkumasta löytynyt myös kissa. Välillä ne kaikki nukkuvat somasti kylki kyljessä, toisinaan ottaen vähän etäisyyttä toisistaan, mutta aina sulassa sovussa.

Tuo pieni Tikru ilmeisesti kaipaa nukkuessaan siinä määrin läheisyyttä Linda- äidin metsästäessä ulkona, että paremman puutteessa kömpii sitten koirieni läheisyyteen nukumaan. Aina kolmikon kuluttaessa aikaansa häkissä, ne kaikki nukkuvat rauhallisesti ilman sen suurempia kähinöitä. Tänään sattumalta huomasin, että kakarat, Etna ja Tikru toisinaan rassaavat Zeuksen hermoja.
Toisinaan koirat saavat jäädä myös kenneltilan keittiöön portin taakse viettämään aikaansa, jolloi ne yleensä joko menevät vapaaehtoisesti häkkiin tai sitten häkin vieressä olevalle viltille nukkumaan. Mutta nyt Etna ja Tikru ovat keksineet, huolimatta siitä, että ne ovat eri lajia, eivätkä aina täysin ymmärrä toistensa elekieltä ne voivat kuitenkin leikkiä keskenään.

Käytännössä tämä etenee niin, että Tikru makaa viltillä, jolloin Etna käy napsimassa sitä karvoista varovasti.. tätä seuraa leikin "saalistusvaihe" Tikru pakenee milloin hypäten pöytätasolle, milloin häkin päälle ja Etna odottaa alhaalla saalistaan joka sitten salamannopein syöksyin juoksuttaa Etnaa ympäri keittiötä. Lopulta Tikru syöksyy lattialla olevan punaisen viltin luoke, jonka keskellä on reikä. Kissa syöksyy reiän läpi, viltin alle piiloon ja alkaa ns. piiloleikki vaihe. Tikru vaanii viltin alla viltin vieressä vaanivaa Etnaa, vuorotellen ne läiskivät toisiaan tassuillaan. Välillä Tikru jää kauemmaksi aikaa viltin alle, jolloin myöskin Etna sukeltaa viltin keskellä olevan reiän läpi. Siellä ne sitten läiskivät toisiaan vuorotellen, aina välillä Tikrun kynnet osuvat Etnaan jolloin kuluu hätäinen vinkaisu, mutta siitä huolimatta leikki jatkuu.  Leikin viimeinen vaihe on ns. hellyttelyvaihe. Lopulta molemmat kömpivat viltin alta viltin päälle makoilemaan vierekäin, Tikru läpsii kevysti Etnaa joka puolestaan kirputtaa Tikrua mm. kaulasta ja selästä.

Kaiken tämän ajan Zeus istuu kärsivän näköisenä portin vieressä sen näköisenä, että päästäkää minut pois täältä hullujen huoneelta ja ihmekös tuo. Kun Etnan ja Tikrun leikin viimeinen vaihe on ohi, ne ottavat pienet päiväunet ja sitten leikki alkaa taas alusta!

Jonkin verran harjoittelua on vaatinut se, että kissoja ei saa jahdata ulkona. Nyt monesti kun kuljemme pihalla, Etna huomaa kissan jota sen tekisi ihan pikkuisen vain mieli ajaa takaa... Nopealla kiellolla se kuitenkin unhohtaa asian ja keskittyy sitten johonkin muuhun.

Sen lisäksi, että Etna saa aktiviteettiä päiväänsä kissan kanssa leikkimisestä, ne molemmat saavat ulkoilla päivän aikana useita kertoja isossa koiralaumassa. Siellä jos missä on niin Zeuksen kun Etnankin taito käyttää koirien elekieltä kehittynyt loistavasti! Monta kertaa on ilo katsella sitä miten koirat keskustelevat keskenään. Toisaalta Etna on oppinut pyörittelemään koko laumaa... se saa aina tahtonsa periksi ja kaiken haluamansa ja se mitä se yleensä haluaa, on juuri se luu joka on jonkun toisen jyrsittävänä. Etna valitsee mieleisensä luun, useimmiten juuri sen jota joku muu on syömässä, lähestyy sitä epävarman oloisena ja pysähtyy kunnioittavasti noin. puolen metrin päähän. Sitten alkaa "ympäri puhuminen" Etna menee leikkiinkutsu asentoon ja alkaa haukkua.. se pomppii luuta syövän koiran ympärillä, niiailee ja haukkuu koko ajan kunnes toinen yritettyään ensin kovasti rauhoitella Etnaa, väistyy loputa takavasemmalle ja Etna saa haluamansa luun. Tämä toistuu päivittäin useita kertoja. Tyytyväisenä Etna sitten jyrsii luuta, välillä pitkänkin aikaa, kunnes huomaa jollain muulla olevan vielä paremman luun. Kummasti ne vaan pärjää siellä monta kertaa suurempiensa joukossa.. kovasti yrittävät ruoka-aikanakin päästä osingoille ja pujottelevat isompiensa jalkojen välistä metsästäen jokaista kupista pudonnutta nappulaa, ellen sitten ole niitä käskenyt kauemmaksi siksi aikaa.

   

Kevään uusia tuulia

Kylläpä olikin haastavaa tuon pitkään aikaan ensimmäisen blogi tekstin luominen.. monen vaikean yrityksen ja alun jälkeen päädyin kotisivuillemme ja sieltä vähän lainaillen ja tekstiä muokkaillen sain tuon meidän esittely tekstin sitten kirjoitettua.

Koirien kotisivuilta löytyykin blogi tekstejä jo vuosien takaa.. joista vanhimmat on kirjoitettu jo vuonna 2007, tosin sähköiseen muotoon ne ovat päässeet vasta myöhemmässä vaiheessa. Oikeastaan koko viime syksyn ja tämän talven kipuilin sen kanssa, kun en saanut sinne enää uusia tekstejä kirjoittetua ja niin blogin kirjoittaminen jäi kuin itsestään pois. Monta kertaa sitä harmittelin, kun hauskat sattumukset ja kommellukset jäivät kirjoittamatta muistiin, kun en onnistunut niitä kyseiseen blogiin kirjoittamaan.

Toisin sanoen kotisivuilla esiintyvästä blogista löytyy oikeastaan tarinointia Zeuksesta ja myöhemmin Etnastakin alkaen siitä kun Zeus oli 5.5. vk ikäinen ja näin sen ensimmäisen kerran. Uskollisesti koetin "kasvupäiväkirjaa" pitää ja kertoa siitä kuinka edistyin Zeuksen kanssa.

Zeuksen "pentupäiväkirjaan" verrattuna Etnan osuus on jäänyt harmittavan pieneksi ja olenkin päättänyt, että jos minulle pentu vielä joskus tulee niin siitä koetan taas kirjoitella enemmän. Tästä voi siis rivien välistä lukea, että alustavan varauksen olenkin jo tehnyt ja nyt sitten vaan odotellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haaveena minulla olisi siis black and tan kääpiöpinseri narttu ja sitten ainakin joiksikin vuosiksi eteenpäin koiralaumana lukumääärä olisi täysi. Tai siltä se ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Kovasti nyt odottelemme kevään ja lämpimänpien päivien tulemista. Voisi sanoa, että oikeastaan koko talvi meni ihan retuperällä, emme reenanneet nimeksikkään juuri mitään. Joitakin pieniä tottelevaisuus reenejä olen nyt auringon innoittamana ottanut ja Zeus kyllä oikein puhkuu innosta. Niin kovasti se rakastaa sitä, kun se työskennellä :) Vaikka meiltä puuttuu vielä ne tokon alokasluokan ykkös tulokset, niin onhan sitä tullut ahnehdittua ja reenattua joitakin avoimen luokankin liikkeitä. Zeuksen kompastuskivi kuitenkin edelleen on huonot sääolosuhteet eli toisin sanoen kylmyys. Koira kyllä osaa ja tietää mitä pitäisi tehdä, mutta yksinkertaisesti inhoaa ajatusta siitä, että kylmään tai märkään maahan pitäisi mennä, saati sitä että siellä pitäisi pysyä. Jonkun kerran olen erehtynyt kyseisten asioiden takia hermostumaan ja todennut sitten, että siitä on ollut selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Näin ollen maahanmeno liikkeet (paikallaolo ja liikkeestä maahan) onnistuvat vain kun on lämmintä (ja maakin on lämmin ja kuiva). Muuten alokasluokan liikkeet sujuvat hienosti. Toki seuraamisen kontaktia voisi ehkä vielä koettaa parantaa ja se vaatii vielä hienosäätöä... siinäkin ongelmana se, että olen jonkin kerran epähuomiossa astunut Zeuksen varpaille. Luoksetulosta taisimme viimeismmässä kokeessa saada 10, liikkeestä seisominen oli koiran kannalta nappi suoritus, mutta itse annoin liian voimakkaan käskyn josta tuomari sitten rokotti pisteitä. Hypynkin herra periaatteessa osaa, tosin sitä on kokeiltu viimeksi viime syksynä. Eli toisin sanoen ja jos sääolosuhteet ovat suotuisat (tai hallissa lämmintä) ja minä itse jaksaisin keskittyä vielä pieneen hienosäätöön niin meidän pitäisi kyllä saada niitä ykköstuloksia.. yksinkertaista siis, ainakin näin ajatuksen tasolla :)

Ja Etna sitten taas.. Etnan kanssa aloitettiin tokon alkeiskurssilla viime syksynä.. ja niinhän siinä kävi niinkuin monella koiraihmisellä saattaa käydä, että kurssi aloitettiin, käytiin loppuun ja sitten jäätiinkin laakereille lepäämään. Kiireinen arki ja iltamenot hautasivat alleen hyvään alkuun päässeen opin ja sanonnasta että kertaus on opintojen äiti ei tällä kertaa ollut apua, ne "kertausharjoitukset" kun jäivät sitten väliin. Tässä joku aika sitten kokeilin hieman, onko neidin päähän jäänyt mitään ja olihan sinne... sivulletulo on edelleen vahvaa kaikki muu onkin sitten unohtunut. Paitsi maahan meno, ja sitä neiti tarjoaakin sitten joka käänteessä! Ehkäpä osasyynä siihen lienee se, että meillä ruoan saa vasta, kun molemmat koirat ovat rauhoittuneet makaamaan ja pysyneet siinä jonkin aikaa.

Tänä vuonna on tullut käytyä muutamassa näyttelyssäkin ihan kohtalaisella menestyksellä. Zeus on saanut molemmista ERIn ja SA:t. Etna puolestaan EHn ja Hn. Arvostelut ovat luettavissa kotisivuiltamme. Seuraavaksi olemme suuntaamassa Lahden KV näyttelyyn.. Tampereen KV näyttelyynkin tuli koirat ilmoitettua, se kun on tuossa melkein vieressä. Mutta saattaapi käydä niin, että tuo Tampereen näyttely jää väliin, Zeuksella ja tulevalla morsmaikullaan kun on samoihin aikoihin mahdollisesti luonnetestaus. Asia varmistuu myöhemmin, samoin kun se kummalle päivälle luonnetesti osuu. Toivottavasti kävisi niin, että luonnetestaus olisi lauantaina, näyttely kun on sunnuntain puolella.

Tämän kevään sellaisia ihan arjen haasteita ovat, remmiräyhäämisen loppuminen Etnan osalta ja molempien osalta sitten se, ettei kotiintulevia vieraita haukuttaisi. Tässä kun nuo molemmat ovat oikeita merstareita ja yllyttävät vielä toinen toisiaan... Varsinkin kun ajatuksen tasolla on tuo suunnitelma kolmannesta koirasta, haluaisin saada nuo ongelmakäyttäytymisen muodot pois päiväjärjestyksestä niin etteivät ne enää siirtyisi kolmannelle koiralle.

Itsestään en kuitenkaan oleta noiden käytöstapojen häviävän... päin vastoin koko pitkän talven laiskottelut on nyt aika unohtaa ja ruveta toden teolla hommiin! Koulutusliivikin on taas helppo vetää tuulitakin päälle.. toppatakin päällä se kun melko ahdistava.. ja koulutusliivin taskut on helppo täyttää makupaloilla.. ja kunhan kevät tästä vähän edistyy on tarkoitus ottaa yhdeksi apuvälineeksi mukaan myös vesipullo!

Täytyypä tässä vielä näin blogi kirjoituksen lopuksi mainita siitä, kun tällä viikolla olen joitakin kertoja poikennut kotimatkalla lenkille tuonne kirkonkylälle. Ja täytyy kyllä todeta, että minua hävetti kulkea koiríen kanssa siellä.. häpeä ei siis suinkaan johtunut koiristani. Päinvastoin, tunsin todella voimakasta myötähäpeää kaikkien siellä asuvien koiranomistajien puolesta! Enpä muista missä olisin viimeksi nähnyt samanmoisen koirankakka määrän, kuin mitä siellä kävelyteiden varsilla oli. Melko turhalta tuntui itse siellä kykkiä koirankakkapussin kanssa, kun sinne jäivät ne kaikki läjät joita laskeskelin tulevan vastaan noin metrin välein useita... Vielä enemmän asia minua harmitti, kun mietin kaikkia niitä pieniä koululaisia jotka niitä samoja kävelyteitä kulkevat koulumatkoillaan. Kun minä olin pieni, minä ainakin kuljin suuren osan matkoista lumipenkoissa kiipeillen ja ojanpohjille hypellen. 10 minuuttia kestävä koulumatkani saattoi helposti venyä puolesta tunnista tunninkin mittaiseksi, kun sinne matkan varrelle unohduin leikkimään. Toivottavasti noilla lumipenkoilla ja teiden varsilla eivät lapset leiki, ja ymmärrän kyllä sen muiden ihmisten suuren harmin, kun he kantavat kotiin kengänpohjissaan tuota ruskeaa pahanhajuista ainetta!

Se meidän sekameteli soppa

Olen 1989 syntynyt, valmis eläinalan ammattilainen. Pienestä asti olen rakastanut eläimiä koko sydämestäni ja vanhempani ovatkin monesti ihmetelleet mistä pohjaton rakkauteni eläimiä kohtaan on oikein syntynyt. Kun pikkusiskoni syntyi totesin äidilleni, että "onhan noi vauvat ihan kivoja, mutta voisitko sä välillä synnyttää vaikka kissanpentuja."

Ensimmäiset kokemukseni koiriin perustuvat melko pitkälle saksanpaimenkoira narttu Jeniin joka tuli meille syksyllä 1993 minun ollessani neljän vuoden ikäinen. Vuosien kuluessa kun aika Jenistä sitten jätti, yhden koirattoman vuoden jälkeen minulle tuli kääpiöpinseri uros. Vannoutuneelle saksanpaimenkoira ihmiselle rodun vaihdos oli aika radikaali, mutta täytyy kyllä tunnustaa, että päivääkään en ole katunut. Kääpiöpinseri on hurmannut niin käyttöominaisuuksillaan, ulkonäöllään kuin luonteellaankin. Mielestäni rodun ainoa huono puoli on sen kylmänarkuus...

Valmistuin keväällä 2009 pieneläin painotteiseksi maaseutuyrittäjäksi, koulutukseni vastaa suurimmalta osin nykyistä "eläintenhoitajan" perustutkintoa. Ammattinimike on eri ja tutkintojen sisältö hieman erilainen. Kuitenkin niin, että tämä nykyinen "eläintenhoitajan" perustutkinto on tullut tämän edellämainitun ammattinimikkeen tilalle.

Valmistusestani lähtien olen työskennellyt kennelissä, jossa kasvatetaan kultaisianoutajia. Kultaistennoutajien kanssa töitä tehdessä olen päässyt kokemaan oikeastaan koko koiran elämän kaaren syntymästä kuolemaan. Niin astutukset, penikoimiset, vastasyntyneiden pentujen hoitaminen luovutusikään asti, ruokkimiset, madottamiset, lääkitsemiset, päivittäiset hoitorutiinit ja -toimenpiteet ovat tulleet tuttuakin tutummiksi. Lisäksi olen saanut olla mukana useiden pentujen testaamisessa, isompien pentujen ja nuorten koirien kasvattamisessa ja kouluttamisessa kuin myös taippareihin reenaamisessa.

Työpaikallani olen saanut myös tutustua kissojen salaperäiseen maailmaan, todeta sen että koiran madottaminen on yksinkertaista, kissan madottaminen puolestaan aina mielenkiintoinen haaste. Onpa kohdalleni osunut jopa sellainenkin harvinainen tapahtuma, kuin kissanpentujen syntymän todistaminen ja kätilöiminen.

Tällä hetkellä työpaikaltani löytyy myös siipikarjaa ja ranskanluppakorvakaneja. Näin ollen olen saanut tutustua kyseiseen kanirotuun ja sen kasvattamiseen.

Luulisi sitä saavan tarpeekseen jo siitä kun päivästä kahdeksan tuntia vierähtää töissä erilaisten eläinten ja ihmislasten parissa, mutta elämä ei aina ole niin yksinkertaista. Harva sitä ymmärtää tai edes haluaa ymmärtää miksi kotoani löytyy omien kynsien lisäksi 108 leikattavaa kynttä. Se ehkä kuulostaa paljolta, mutta ei se loppujen lopuksi sitä ole.

Tällä hetkellä elämän laatuani parantamassa ovat siis tämän blogin päätähdet kääpiöpinserit Zeus ja Etna. Niiden lisäksi kotoa löytyy kirjava joukko kaneja, joista lyhyet esittelyt hetken päästä.

Zeus, elämäni uskollisin mies.
Virallisemmin MIDNIGHT MOVER'S JUST LOOK AT ME Saapui elämääni elokuussa 2007 ja toivottavasti viipyy siellä kauan! Vähän reilu vuosi sen jälkeen kun jouduin luopumaan rakkaasta Jenistäni. Zeuksen kanssa jouduin opettelemaan oikeastaan kaiken ihan alusta, välillä tuntui siltä, ettei niin pienen koiran kanssa edes pysty tekemään mitään. No alun kompastukivistä selvittiin hyvin ja tällä hetkellä liki neli vuotias nuori mies on elämästään nauttiva komistus, tällä hetkellä kahden kääpiöpinseri lapsukaisen isä.

Etna, tulivuoreni meren takaa.
D'CHILENS MISTIO DULCINA
Oikeastaan tuon kuvaavampaa nimeä ei tyttö olisi voinut saada. Elämänriemua purskahteleva neitokainen, kera vauhdikkaiden hepulikohtauksiensa saa kyllä hymyn nousemaan suupieliin, unohtamatta kuitenkaan niitä huolen ryppyjen poikasia joita samainen tapaus osaa myös otsalleni nostattaa. Aikamoinen opetteleminen on ollut myös tämän neitokaisen kanssa, se kun on luonteenpiirteineen aivan kuin Zeuksen vastakohta. Monta asiaa on vielä oppimatta, mutta yhdessä kai me pikkuhiljaa pääsemme kohti ongelmatonta arkea.

Riesa, kaneista ensimmäinen.
Kodin vaihtaja Riesa, luonnonharmaa risteyskani herra, joka ensimmäisenä talvenaan kulki lemkeillämme mukana kuin pieni koira. Seurallinen ja kiltti herramies jonka vanhempia ovat kääpiöluppakorva ja leijonanharjaskani.

Ressi, pääsiäispupu.
Riesan seuraksi kotiimme muutti pääsiäisen aikaan kääpiöluppakorva kanina ostettu paperiton Ressi neitokainen. Lopulta madagaskarin väriseksi osoittaunut neiti on täynnä räiskyvää tempperamenttia ja reipasta mieltä.

Rilla, se viimeinen.
Niinhän sitä vielä silloin luulin, kun hain kotiin väriltään keltamusta japanilaisen viittakuvioidun kanin. Pienen kauniin kanin yhdistäminen kahden ylimmän ystävyksen kanssa meinasi tuottaa hieman päänvaivaa, kun kipakka Ressi neiti oli sitä mieltä että tähän kokoonpanoon ei enää muista huolita. Onneksi kärsivällisyydellä päästiin aika pitkälle ja niin tämä paperillinen kääpiöluppakorva kani hyväksyttiin lopulta laumaan.

Rintintin, se vastustamaton kiusaus.
Töissä en saanut silmiäni irti ihanasta suklaanruskeasta kanitytöstä, moneen kertaan yritin järkeä takoa päähäni. Laumaani ei mitenkään sopisi jätti rotuista kania, varsinkin kun Ressi oli jäänyt niin pieni kokoiseksi. Vaan tulihan se lopulta, työvoitto ja niin erään työpäivän päätyttyä pistin tuon ruskean ranskanluppakorvakani neitokaisen boksiin ja toin sen kotiin. En edes kehdannut kertoa kanilauman kasvaneen taas yhdellä, vaan kyllähän tuo sitten jonkin ajan päästä huomattiin ja sille tielleen sai jäädä.

Niin siinä ne ovat ihanan kamalat lemmikkini joita toisinaan rakastan niin että sydäntä särkee ja toisinaan mietin sitä ovatko kaikki valinnat olleet sittenkään oikeita. Vaan yhdestäkään en luopuisi, en mistään hinnasta. En vaikka toisinaan juoksen tunnin välein ulkona jomman kumman koiran kanssa, kun maha on jostain syystä mennyt sekaisin. En vaikka kanit toisinaan yöaikaan herättävät puolentunnin välein pika spurteillaan ja vessalaatikon kaivamisella. En vaikka joitakin Amerikan matkoja on jäänyt väliin, en vaikka myönnän istuneeni ystäväni portailla koska koirat eivät olleet tervetulleita sisään. En vaikka ystäväni piiristäni pikkuhiljaa ovat karsiutuneet ne allergiset ja vähemmän eläinrakkaat ihmiset pois. En vaikka toisinaan tunnen itseni todella tyhmäksi kun kieltäydyn illan riennoista tai yhteisistä lomareissuista kun eläintarhalleni ei ole löytynyt hoitajaa. En vaikka toisinaan uupumuksen kyyneleet vierivät poskiani pitkin ja itken itseni uneen yrittäen tukkia korvani kanilauman ilonpidolta, sillä kun taipumusta esiintyä lähinnä yöaikaan.

Elämä on valintoja täynnä, ja minä olen valinnut tämän!