Tavallisen remmilenkin sijaan päätin lähteä koirien kanssa metsään ja jättää tarkoituksella vielä mustikka ämäpärinkin kotiin. Voi sitä koirien riemun määrää kun ne huomasivat etten jääkään paikoilleni kyhjöttämään ja marjoja poimimaan vaan lähdin koirien kanssa seikkailemaan poluttomaan metsään. Täytyy kyllä sanoa, etten muista milloin olisin nähnyt koirien nauttivan niin paljon kun eilisellä metsälenkillä.

Zeus ja Etna irtosivat välillä pidemmälläkin, juoksivat kilpaa hännät suorina ja nauroivat koko naamallaan. Adjakin pinkoi minkä jaloistaan pääsi, mutta piti visusti huolen siitä, ettei päästänyt minua silmistään. Ei vaikka molemmat vanhemmat koirat juoksivat välillä näköpiirin ulkopuolelle ja pysyttelivät siellä jonkin aikaa. Sen verran hyvin koirat kuitenkin siitä huolimatta pitivät minua silmillä, ettei niitä tarvinut kutsua kertaakaan, ja päämäärättömästi vaelteluksestani huolimatta ne ilmestyivät aina hetken kuluttua kieli pitkällä roikkuen.

Tietysti kun ne olivat saanee pahimmat höyryt purettua alkoivat nekin pysyttelemään vähän lähempänä ja seurasivat tarkasti mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin. Vaikka patikoiminen poluttomassa maastossa tuntui välillä raskaalta, niin sellaist uupumista ei kuitenkaan päässyt tulemaan kun jäi välillä syömään mustikoita. Ja millaisia mustikoita, isoimmat olivat sormen pään kokoisia ja maistuivat niin hyviltä, ettei sieltä metsästä olisi malttanut lähteä pois ollenkaan.