keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Mitähän ihmettä se mamma tuolla edellisessä
postauksessa höpisi, kun me osataan näin nätisti olla, 
eikä mitään rähistä.
Kuuntelin tässä joku aika sitten erään tuttavani valitteluja sivukorvalla. Puheenaiheena oli vanhaan tuttuun tapaan kissa, eikä ihan mikä tahansa kissa, vaan hänen oma kissansa. 
Kissa sitä ja kissa tätä, vali vali vali valitus poikineen. Jossain vaiheessa hän huomasi todeta sitten itsekin, että jostain syystä hän huomaa lemmikistään ainoastaan ne kaikki negatiiviset puolet. Suurin ongelma tuntui olevan se, kun osa hänen kavereistaan ja ystävistään eivät voineet enää käydä hänen luonaan kylässä allergioiden takia. 

Aikani kun olin tuota valitusvirsien maratoonia kuunnellut tokaisin sitten yksikantaa, että lemmikin pitäminen on elämänvalinta kysymys. Tai ainakin se on sitä minulle. Kun valitsee jotain, täytyy jostain toisesta asiasta luopua. Kaikkea ei voi saada, ja se on varmasti hyvä niin. 

Monesti sitä on itsekin tullut miettineeksi mistä kaikesta sitä jää paitsi lemmikeiden takia, ja toisaalta kuitenkin kuinka paljon enemmän taas saa. Yritin tälle kissanomistajallekin selittää, sitä, miten asiat kannattaa laittaa vaakakuppeihin ja punnita. Totesin myös että itseltäni on jäänyt jopa useampia ulkomaanmatkoja tekemättä, kun olen aikani asioita pohdittuani todennut jääväni mieluummin kotiin koirieni kanssa. Kissan omistajan mielestä matkustamatta jääneitä ulkomaanmatkoja ei kuitenkaan voi verrata jouluun, jonka ajaksi kissan joutuu viemään hoitolaan. 
Vieraan varainen emäntämme, Siiri.

No voihan se tietenkin olla totta, ainakin kissanomistajan mielestä. Sekin voi olla totta, että siitä omasta lemmikistään huomaa vain negatiiviset puolet, ainakin jonkun mielestä. Itse rohkenen esittää kysymyksen, että mitä iloa sellaisesta lemmikistä on, josta ei keksi mitään hyvää sanottavaa?

Tottahan sitä varmasti jokaisesta lemmikistä löytyy niin hyviä kuin huonoja puolia. En minä ainakaan voi sanoa, että minulla olisi kolme täydellistä koiraa ja neljä vielä täydellisempää kania. Enhän minäkään ole täydellinen. En kuitenkaan uskoisi saavani itselleni niin ihanista ja rakkaista lemmikeistä niin paljon iloa, onnea ja energiaa, jos jatkuvasti kiinnittäisin huomiota niistä johtuviin negatiitvisiin asioihin. Tietenkin sitä joskus väsyy, minä ainakin. Koirille tulee tiuskittua, korotettua ääntä, joskus sitä on tullut oltua jopa epäoikeuden mukainen, mutta ei se kuitenkaan vähennä niitä kohtaan tuntemaani rakkautta. 


Mitäs me veijarit täällä sohvalla...
Päin vastoin, hermostumisen jälkeen katumus on ihan hirvittävä, katkerat kyyneleet karkaavat poskille ja sitä toisinaan ehtii jopa ajatella, että olisi parempi jos tällaisella toisinaan niin kovasti kiivastuvalla ihmisellä ei olisi lemmikeitä ollenkaan. Uskollisin ystävä on totisesti uskollisin ystävä. Ja minulla on se onni, että niitä on useampia. 

Kun ärähdyksen jälkeen koirista vanhin lähestyy hyvin varovasti ja hienovaraisesti, pysähtyy puolen metsin päähän, ottaa lämpimän katsekontaktin ja heilauttaa hyvin varovasti häntää, ei kyyneleiden keskellä voi olla hymyilemättä. Hymy aikaan saa reippaammin heiluvan hännän ja kohtelias herrasmies odottaa vielä lähestymislupaa. Sitten se tulee viereen, painautuu hetkeksi syliin, antaa pusun jos toisenkin. Kertoo että tässä olen, enkä ole mihinkään lähdössä. Zeuksen hellyyskiintiö on hyvin pieni ja rajallinen, se kaipaa päivittäin rapsutuksia, sylitystä ja läheisyyttä, mutta vain pienen hetken kerrallaan. Se harvoin omatoimisesti nukahtaa syliin, koska haluaa mieluummin nukahtaa viereen. Toisin on Etnan ja Adjan kanssa. 

Etna ilmaisee läheisyyden ja hellyyden kaipuunsa hyvin suorasukaisesti. Neiti kiipeää päättäväisesti syliin ja käpertyy siihen nukkumaan. Se ei varsinaisesti kysy lupaa, koska tietää ettei se tarvitse sitä. Edes vihaisena en voi kieltää Etna "erityislasta" tulemasta syliin. Kun Etnan hellyys ja läheisyyskiintiö ovat siltä erää täyttyneet se käy viereen tai usemminten sänkyyn tyynyn päälle nukkumaan. 
Adja tykästyi keinutuoliin, tai siis mattoon
 sen alapuolella.

Adja ei tunne käsitettä kiintiö, tai sitten sillä ei vain yksinkertaisesti ole sellaista. Adja ei pyydä huomiota, se vaatii sitä mitä mielenkiintoisimmilla sirkustempuilla ja tavoilla. Ja ellei mikään muu auta, se tarvittaessa ilmaisee tarpeensa käymällä kasvojen päälle makaamaan. Hellyyttä ja läheisyyttä se tuntuu janoavan enemmän kuin yksikään toinen. Mikään ei riitä, mikään ei ole kylliksi, eikä hellyyttä voi koskaan saada liikkaa, ainakaan Adjan mielestä. 

Ostin vuosia sitten magneetin jossa on lyhyt ajatelma. "Mitä enemmän tapaan ihmisiä, sitä enemmän pidän koirastani." Tuo ajatus on kyllä niin totuuden mukainen. Meitä on täällä kulkijoita niin moneen junaan, ja osa jäänyt vielä asemillekin. Siihen kuinka suhtaudun ihmiseen tai kuinka paljon arvosta ihmistä, vaikuttaa hyvin paljon se, miten hän suhtautuu eläimiin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö tulisi toimeen tai olisi  tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät pidä eläimistä. Minulle eläimet ovat tärkeitä, kaikille eivät. Jos he kunnioittavat minun elämänvalinta kysymyksiäni, minä kunnioitan heidän. 

En halua eläintenpidollani loukata muita ihmisiä, aiheuttaa muille ihmisille hankaluuksia, tai tehdä heidän oloaan vaikeaksi. Siispä kun olen tekemisissä ihmisten kanssa jotka eivät ole kiinnostuneita eläimistä, en juurikaan ota niitä puheen aiheeksi. Kunnioitan ihmisten koirapelkoa, tai sitä etteivät he halua olla eläintenkanssa missään tekemisissä. Toisaalta toivoisin ihmisten osaavan kunnioittaa myöskin sitä, että minulle ne ovat tärkeä osa elämääni. 

Suoranainen koirainho on sellainen, mitä en voi ymmärtää. Koirista ei tarvitse pitää, enhän minäkään pidä kaikista koirista, saati sitten kaikista ihmisistä. Minun ei kuitenkaan tarvitse näyttää sitä ja näidenkin eläinten ja ihmisten kanssa tulen kuitenkin toimeen. Yksi jos toinenkin on ihmetellyt sitä, miksi minulla täytyy olla koiria kolme, saati sitten kaneja neljä. Joskus olen vastannut siihen, että ihmettelen sitä itsekin. Toisinaan vain kohauttanut harteitani ja vaihtanut puheenaihetta. Ihminen joka ei ole koskaan ollut minun kanssani samassa tilanteessa ei sitä voi ymmärtää, ei vaikka kuinka paljon sitä selittäisi. Eikä aina jaksa edes yrittää selittää. 

Onpa joku joskus hyvin ajattelemattomasti todennut minulle, että "voi että minä säälin tulevaa miestäsi, kun sinä olet noin eläinrakas." Mitäpä siihen sitten vastaisi, minä en vastannut mitään. 
Tikru ja Etna <3









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti