Päätin tänä vuonna vähän ryhdistäytyä kyläilyn suhteen ja niinpä tänään töiden jälkeen ajelinkin sitten kyläilemään ystävä perheeseen. Tällä kertaa tosin ilman koiria. Siinä tuttua tietä ajellessani muistui mieleen kummallinen tapaus muutaman vuoden takaa, jolloin olin kyseisessä ystäväperheessä lapsia hoitamassa. Silloin oli mukana myöskin koko kääpiölauma ja kyllä siinä pitikin tarkkana olla, kun saman katon alla talostelin kolmen pienen lapsen ja kolmen kääpiön kanssa, joista yksi oli vieläpä melko arvaamaton tapaus. Melkoisen helpotuksen arjen pyörittämiseen loi/ toi tietysti lapsiportti, joka piti koirat ja lapset eripuolella, aina kun piti hetkeksi selkä kääntää.

Tuo hoitokeikka tapahtui kesäaikaan ja päivällä lähdimme sitten lenkillä käymään, pojat istuivat rattaissa ja koirat kulkivat nätisti remmissä siinä vierellä. Paluumatkalla ajattelin, että kyllä vapaana juoksemaan tottuneiden koirien, täytyy pästää vähän metsään jaloittelemaan ja niinpä parkkeerasimme rattaat metsän reunaan ja tallusteltiin polkua pitkin vähän syvemmälle metsään.

Kaikki sujui hyvin, koirat juoksentelivat edes takaisin, vetivät rallia keskenään ja lapset kävelivät perässäni. Oli rauhallista ja hiljaista, kunnes yhtäkkiä puusta putosi maahan mätkähtäen jotain. Koirat olivat tietysti kärppinä heti paikalla tilannetta tarkkailemassa ja jähmettyivät yhtä aloilleen, kuin kauhusta kangistunut oravakin. Se joka puusta oli alas pudonnut. Rottakoiralla on rottakoiran vaistot ja ensimmäisenä ne heräsivät Adjalla. Tai sitten sen hoksottimet vain toimivat aavistuksen verran nopeammin, kuin kahdella muulla yksilöllä ja se päätti ryhtyä tuumasta toimeen.

Orava-paistia, no mikäs siinä...

Tai jos ei nyt kuitenkaan, päästin aikamoisen rääkäisyn sillä seurauksella, että Adja jähmettyi aloilleen, orava sai jalat alleen ja Etna sai toimintakykynsä takaisin. Olipa sillä rääkäisyllä jokin muukin vaikutus. Metsässä sinkoili sinne tänne ja tuonne kolme sähköistynyttä kääpiötä, vimmalla kadonnutta oravaa etsien, ja huusi kurkku suorana kolme kauhistunutta lasta. Eiväthän he tienneet yhtään mitä tapahtuu.

No annoin koirien sinkoilla, ja lohduttelin lapsia siinä sitten. Yritin kertoa, ettei mitään hätää ollut ja yritin kertoa selkokielellä mitä oli tapahtunut ja miksi olin huutanut. Orava pysyi tällä kertaa visusti yläilmoissa, tai ainakin korkeiden puiden latvustossa. Mikä lie arviointi virhe sille oli tapahtunut, niin että se mätkähti maahan suoraan minun eteeni. Onni sillä oli kuitenkin mukana onnettomuudessa, se onni, että koirat hämmentyivät yläilmoista pudonnutta oravaa siinä määrin, etteivät heti kerenneet sitä päästää päiviltä ja siinä vaiheessa kun se vaistomaisesti olisi tapahtunut, oli orava jo ehtinyt paeta takaisin puuhun.

Liekö toissa kesänä satuttu vastakkain toisenkin oravan kanssa. Tällä kertaa sellaisen pölhönhölmön, pesästä liikkeelle lähteneen, täysin uhkarohkean, äärettömän uteliaan ja täysin pelottoman oravanpoikasen kanssa. Olihan se varsin hurmaava kaveri, ihastuttava ja täysin hellyttävä siinä pihassa meidän ympärillämme pyöriessään. Housun lahkeita ylös kiivetessään ja hupparin huppuun nukahtaessaan. Varsin ihana kaikin puolin. Siinä se nautti auringon lämmöstä yhdessä meidän kanssa.

Minä tosin yritin muille puhua järkeä siinä oravan pojan liikkeitä seuratessani. Totesin melko tylysti, että jos tuo oravanpoikanen jää siihen etupihalle pyörimään, se pääsee hengestään alta aikayksikön. En minä voi joka kerta ulko-ovea avatessani ensin tarkistaa koko laajaa etupihaa, ennen kuin päästän koirat pihaan. Ja niin kurjalta kun se kaikista tuntuikin, niin oravanpoikanen päätettiin siirtää vähän turvallisempaan paikkaan. Se vain oli asiasta hyvin päättäväisesti toista mieltä. Kerta toisensa jälkeen se juoksi kuin hengenhädässä perässäni, aina yrittäessäni jättää sen puuston tuntumaan. Lopulta ei auttanut muu kuin nostaa oravanpoikanen puuhun ja juosta sitten nopeasti karkuun. Siitä keinuvalta oksalta se ei päässyt niin nopeasti alas, että olisi ehtinyt paikalta pakenevan ihmisen perään.

Siinä me sitten keittiön ja olohuoneen ikkuinoista seurasimme puussa taiteilevaa oravanpoikaa sydän huokaillen. Tuntui pahalta jättää se sinne oman onnensa nojaan, onneton oravan poikanen joka ei osannut pelätä mitään tai ketään. Toiveissa kuitenkin oli, että "äiti-orava" sen sieltä löytäisi, ainakin jätimme sen niihin puihin kiipeilemään, joissa orava on pesuettaan hoitanut kevät toisensa jälkeen.

Sitä en osaa sanoa, että miten tuon oravanpoikasen tarina päättyi, omalla kohdallani riittää kuitenkin se tieto, ettei se päässyt hengestään ainakaan minun koirieni toimesta. Minulle riittää ja on melkein jopa liikaakin se, kun joku kääpiöistä sattuu silloin tällöin saamaan kiinni hiiren tai myyrän. Onneksi ne luovuttavat nekin pois, joskin aina melkoisen vastentahtoisesti. Erityisesti viime kesänä olin ylpeä Adjasta, kun se niin hienosti kantoi hiiren luokseni ja luovutti sen sitten käskyllä siihen jalkojeni juureen, vaikka ei sitä olisikaan halunnut tehdä. Kyllä näillä kääpiöillä tapahtuu vaistomaisesti tuo "myyrästäminen tai hiirestäminen" kun vain sellainen pieni eläväinen kohdalle sattuu. Kehittyipä Zeus erään mökkireissun yhteydessä siinä niin lahjakkaaksi, että samaisella kesälomareissulla pysähtyessämme taolle erään Ranualaisen huoltoaseman pihaan, nappasi se hiiren poikasen kiinni heti autosta ulos päästyään.