Niin kuin joku on saattanut huomata, on blogi jo hetken aikaa ajelehtinut tuuliajolla suuntaa vailla, etenemättä mihinkään. Tai sitten eteneminen tapahtuu niin tuskastuttavan hidasta vauhtia, ettei sitä huomaa. Aivan niin kuin eräänä yönä näkemässäni unessa, jossa olin melontaretkellä koirien kanssa.

Unessakin eteenpäin liikkuminen oli suorastaan toivotonta, koska melaa ei ollut ja melominen tapahtui nuolijalla. Tiedättehän, sellaisella, jolla taikinakulhosta saadaan taikinan viimeinenkin pisara piirakkavuokaan.

Toisin sanonen, yksinkertaisesti ja muutamalla sanalla, tämä blogi on auttamattomasti jämähtänyt paikoilleen. Tekstiä ei synny, ajatus ei kulke, eikä mitään sanottavaa tunnu olevan.

Hieman turhauttavalta ja etenkin turhalta tuntuu kerta toisensa jälkeen kirjoittaa siitä, miten mitään ei uutta ei kuulu, taaskaan. Arki rullaa eteenpäin yhtä arkisesti kuin aina ennenkin, kaikki harrastukset ovat jääneet tauolle, eikä miesmuistiin ole tullut reenattua edes tokoa. Laiskuus on tullut ja lamaannuttanut.

Edes talveen ei tekosyynä voi vedota, kun toko oli tauolla jo syksyllä, jo totta puhuen ennen syksyäkin, kesällä, keväästä nyt puhumattakaan.

Kaverikoirailemassa me sentään ollaan Zeuksen kanssa käyty epäsäännöllisen säännöllisesti ja se onkin meille sellainen mukava, tavoitteeton harrastus jota harrastellaan niin omaksi, kuin muidenkin iloksi. Toiveissa on toki, että josko Adjasta saisi Zeukselle seuraajan ja olen jopa pohtinut hiljaa mielessäni sitä, soveltuisiko Adja osiltaan tähän toimintaan jopa isäänsä paremmin. Ainakin sen kyltymätön hellyyden kaipuu ja jatkuva tarve saada olla sylissä puhuvat puolestaan.

Sitä mikä lienee tämän postauksen tarkoitus, en osaa sanoa. Ehkäpä tämä on olevinaan tällainen hiljainen pahoittelu tämän blogin hiljaiselosta.