Viime vuoden keväältä jäänyt ilmeisesti tälläinen teksti julkaisematta (löytyi tuolta luonnoksista), joten julkaistaan se tässä välissä. Kevättä kohtihan tässä ollaan hiljalleen menossa, eikä ole pitkäkään aika siitä, kun keskustelin muutaman ystäväni kanssa koirien irtipidosta ja siitä onko se oikein vain väärin, lähinnä liittyen juurikin tuohon pesintä- ja poikaskauteen. Seuraavan tekstin olen siis kirjoittanut viime huhtikuun 29. päivä.

Joku aika sitten metsälenkillä tulimme vastatusten hirviemon ja viime vuotisen vasan kanssa.  Täytyy kyllä sanoa, että löytyi kääpiöpinsereistä vähän särmää.

Etnasta jopa sen verran, että se tuumasi voivansa alkaa vaikkapa hirvikoiraksi. Mustuaisilla pysyi kontrolli, mutta Etna ei ottanut kuuleviin korviin vihlaijuna siitä, ettei ole hirvenmetsästys aika.

Jos Etnalta kysyisi, niin se varmasti vaihtaisi ilomielin roolinsa seurakourasta metsästyskoiraksi. Ei se mikään ihan turha tyttö ole, eikä eilisen teeren poika. Jäniskoirana se toimisi loistavasti, eikä se toimettomaksi jäänyt silloinkaan, kun kohtasimme metsälenkillä mäyrän. Sellaisen haukkuryöpytyksen sai mäyrä meidän laumalta, ettei tiennyt mitä tekisi tai mihin suuntaan lähtisi. Päälle se ei kaikkien onneksi yrittänyt tulla.

Vuosien mittaa koirien kanssa luonnossa liikuttua on tullut nähtyä monenlaisia eläviä. Kauniita ja kiehtovia, mutta kuitenkin toisaalta niin kauhistuttavia ja kylmiä väreitä aiheuttavia käärmeitäkin on tullut vastaan useamman kerran. Hirvittävimpiä tilanteita ovat olleet ne kun on huomannut omien koirien juuri juosseen käärmeiden yli tai ohi, mutta kuitenkin niin, etteivät koirat ole käärmeitä havainneet. Käärmeet ovat usein siinä vaiheessa "kaula pitkällä" kuikuilleet koirien perään, tahi kiireen vilkkaa kiemurtelemassa pois päin. Onpa sitä kertaalleen vuosia sitten Zeus mennyt täysin lukkoon ja lakannut tottelemasta, kun sitä käskytin autoon huomaamatta että käärme oli isku valmiudessa siinä vieressä. Meidän onnemme on ollut se, että olemme saaneet ihailla ja kauhistella käärmeitä kuitenkin aina suhteellisen turvallisen välimatkan päästä.  Ja toivotaan, että näin saisi jatkossakin olla.

Kesän varalle ei ole vielä kovin kummoisia suunnitelmia , mutta tarkoitus olisi jatkaa aktiivista luonnossa liikkumista, lähi retkeilyä ja luonnoneläinten bongailua. Ilman koiria ja niiden reaktioita sekä koiranluku taitoa olisi moni upea eläin jäänyt havaitsematta. Jopa se 30 asteen pakkasessa sulan reunalla leikkivä saukko pariskunta yhdellä mökki reissulla pohjoisessa.

Lähes yhtä upea oli näky aamuauringossa paistatteleva kullan hohteinen uljas sarvipää, joka meitä katseli pellolla vajaan parin sadan metrin päässä kotiovesta.

Nyt alkavalla pesimä ja poikas kaudella saa kuitenkin olla tarkkaavainen missä ja miten tuollaisen koiralauman kanssa kulkee.

Ei välttämättä tarvita koiraa, siihen kun riittää ihminen, kissa tai nuo luonnon pedotkin, että aikaan saadaan surullista jälkeä. Luonto on julmaa, ja luonnon kiertokulku vaatii omat uhrauksensa, mutta en itse halua kuitenkaan olla aiheuttamassa poikaskuolemia näissä Suomen metsissä. Tärkeänä pidän kuitenkin myös sitä, että koirat pääsevät säännöllisesti liikkumaan luonnonmukaisesti, eikä sitä tarvetta täytä remmilenkitys asfaltti teillä. Onko se jokaisen ihmisen omantunnon asia, vai meidän koiraihmisten yhteinen asia, miten koiriemme kanssa tuolla luonnossa liikumme.

Näin minä silloin kirjoittelin, ja näin jälkeen päin ja viime kesää miettien voin tulla seuraavanlaisiin loppu päätelmiin... 

Minun koirani saivat liikkua luonnossa vapaana myös tuona aikana, jolloin sitä lain toimesta ankaralla kädellä rajoitetaan. Itse asiassa, kaikkien näiden vuosien aikana, kun olen koirien kanssa luonnossa liikkunut, ne ovat saaneet kulkea siellä vapaana aina tilanteen niin salliessa. Zeus täyttää ensi heinäkuussa 8 vuotta, elämänsä aikana se on pyydystänyt useamman hiiren ja myyrän, enkä pidä sitä lainkaan pahana asiana. Viime kesänä tapahtui kuitenkin yksi haaveri, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Eräällä metsälenkillä Zeus paineli pusikkoon, mitä se ei yleensä tee. Seurasin uroon perässä ja löysin sen kymmenkunta metriä kauempana, vielä lämmin fasaanin poikanen suussaan. Täytyy sanoa, että en sillä hetkellä muistanut, milloin olisin sen viimeksi nähnyt niin ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, minä itse en vain sitä tyytyväisyyttä tuntenut. Harmi oli melkoinen ja pahoitin mieleni, vaikka eihän se tilannetta miksikään muuttanut. Hyvin vastahakoisesti luopui uljas saalistaja saalistaan, ja vähintäänkin yhtä vastahakoisesti poistui koko lauma paikanpäältä. Meillä kuljettiin sen jälkeen melko pitkään koirat kytkettyinä, myös metsässä.

Kuten jo tämän tekstin alkumetreillä totesin, juttelin tästä aiheesta muutaman ystäväni kanssa ja tulin siihen lopputulokseen, että jos kesällä 8 vuotta täyttävä koira on elämänsä aikana tuhoeläimiä lukuunottamatta ottanut hengiltä yhden ainoan fasaanin poikasen, voin minä jatkossakin antaa koirieni liikua myös keväisin ja kesäisin luonnossa vapaana. Sillä vapaudestaan huolimatta ne kulkevat jatkuvasti valvovan silmän alaisina, eivätkä irtoa kovin kauaksi. Näiden vuosien aikana myöskin oma silmä on kehittynyt kummasti havaitsemaan mahdolliset riistaeläimet ja muut luonnon kulkijat, ennen kuin koirat saavat niistä vainun. Niin kauan, kun pystyn koirat ennaltaehkäisevästi kytkemään kiinni ja saan ne tarvittaessa luokseni tulemaan, saan minä niillä saloilla ja metsäpoluilla, joilla kuljen, niitä vapaana juoksuttaa. Niin minä, kuin koiratkin tarvitsemme sitä pysyäksemme henkisesti ja fyysisesti riittävän hyvässä kunnossa että selviämme elämästä kunnialla tässä maailmassa.