Kyllä toisinaan sitten tympäisee tämä tietotekniikka, tai ehkä minä itse sen käyttäjänä. Aamuisen säikähdyksen ja suuttumuksen myötä rustailin pitkät pätkät tänne blogiin sujuvaa suomen kieltä, löysin loistavat aasinsillat aiheesta toiseen ja sain liitettyä useamman päivän tapahtumat ja tarinat toisiinsa mieletäni eriomaisin lauserakentein. Sain kerrankin mieleisen blogitekstin kirjoitettua ja olin ehkä jopa aavistuksen verran ylpeä mielestäni niin nokkelasta kirjoituksestani. Ajattelinpa sitten lisätä tekstiin vielä muutaman kuvan paremmalla ajalla. Huomasin kuitenkin julkaiseeni jo tuon pitkän tekstin, mutta koska samainen runoelma näytti olevan olemassa myös luonnoksena, menin ja poistin tuon ennen aikojaan julkisuuteen karanneen tekstin.

Ja näin ollen sitten kun paremmalla ajallla istahdin tähän tietokoneen ääreen ja ajattelin nyt kerrankin kaikessa rauhassa hakea osuvat kuvat tekstiin ja julkaista sitten koko roskan, niin kuinkas sitten kävikään. Avasin valmiin luonnoksen, lisätäkseni siihen kuvat, vaan hah haa, valmista tekstiä oli novellin sijaan ruhtinaallinen yksi lause. Yksi ainut lause, monen tunnin pohdinnasta, työstämisestä ja oivalluksista.

Jippii. Menin ja poistin sitten tuon ensimmäisen ja viimeisemmänkin lauseen ja nyt kun olisi sitä aikaa kirjoittaa, niin ajatus ei kulje, ei sitten yhtään.

Saattoipa olla niin, että teksti olisikin ollut liian nokkela ja liian oivallista luettavaa, ehdin siitä riemuita jo etukäteen, joten mikäs sen parempi tapa pudota takaisin maan pinnalle, kuin huomata iloinneensa koko päivän turhasta työstä ;)

Eipä siinä sinänsä kyllä mitään uutta ole.

Eiköhän pitäisi yrittää muutama lause paukuttaa sitten sitä ihan asiaa, eli palata tämän päiväiseen aamuun ja siihen, että tämä vuosi alkaa olemaan kohta jo lopuillaan. Vuoteen on mahtunut monen moista ilon ja surun hetkeä, eikä elämää ainakaan voi haukkua ihan tasapaksuksi. Tänä aamuna, vielä pimeän aikaan talsin koirien kanssa aamukävelyllä, ihan niin kuin jokainen maanantai aamu olen ruukannut tehdä. Tällä kertaa palasin pihaan kuitenkin metsän, en tien suunnasta ja pihaan päästyäni laskin koirat irti, ihan niin kuin aina olen tehnyt. Kävelin talon ovelle samaan aikaan avaimia taskusta kaivaen ja havahduin ovella huomaamaan, ettei siinä olekaan kolmea, vaan vain kaksi koiraa. Etsivä katseeni kulki pitkin pihamaata ja huhuilin Etnaa, vaan neitiä ei näkynyt, eikä kuulunut.

Havahduin kuitenkin ihmettelemään, miksi ihmeessä joku täysin vieraan oloinen auto vaikutti olevan tulossa meille kylään, heti siinä seitsemän jälkeen maanantai aamulla. Sitten hidasti vauhtiaan vastakkaiseltakin suunnalta lähestynyt auto ja pysähtyi siihen meidän risteyksen kohdalle. Samaan aikaan kun kuulin kolmannen auton jarrutus äänet ja sen, miten se liukui jäistä tienpintaa pitkin, näin maantiellä hortoilevan, täysin omassa haavemaailmassaan kulkevan ruskuaisenpaskiaisen. Koira kulki kuono tiukasti maan pintaa viistäen, tyynen rauhallisesti ja hyvin hitaasti eteen päin, keskellä maantietä, autuaan tietämättömänä ympärillään jarruttelevista autoista, tai minusta, joka kurkkusuorana karjuen juoksin kohti tietä. Ei, neiti ei kuullut, nähnyt, saati sitten huomannut mitään muuta, kuin hajujäljen, jota täysin hurmoksessa seurasi.

Yksi autoista kääntyi meidän pihatiemme alkuun ja kaksi muuta pääsi jatkamaan matkaan, kun neiti yhtäkkiä havahtui haaveunestaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Sitten se iloisesti häntä heiluen kipitti luokseni ja hyppäsi syliin. Risteykseen pysähtyneestä autosta nousi ylös hyvin ystävällisen oloinen vanhempi rouvashenkilö, jolta kovasti pyytelin anteeksi ja pahoittelin tapahtunutta reippaasti yli puolen kymmenen kertaa, samalla ääneen ihmetelleen sitä, miten ihmeessä ja nopeasti koira oli tielle päätynyt. Tämä rouva lohdutteli minua ja sanoi, ettei siinä onneksi kuinkaan käynyt, he olivat ehtineet hyvin pysäyttää auton ja seurata, ettei koira vaan jäisi auton alle. Kiittelin moneen kertaan, ennen kuin palasin kotiin pahimman säikähdyksen muuttuessa hiljaiseksi suuttumukseksi.

Eihän siinä auttanut Etnalle suuttua, oikeinhan se oli tehnyt luokseni tullessaan, mutta niin kai siinä tuppaa käymään, että kun pahimmasta säikähdyksestä pääsee yli, sitä saattaa reagoida tapahtuneeseen hyvinkin vihastuneesti, tai ainakin harmistuneesti. Kyllä minä vielä mielessänikin moneen kertaan kiittelin sitä valpasta vanhempaa pariskuntaa, joka havaitsi aamun pimeinä tunteina siinä maantiellä 60 km/h nopeusrajoitus aluella, keskellä tietä harhailvan koiran, ja ajoi vieläpä niin rauhallista vauhtia, että ehti hyvin pysähtyä ja saada muutkin liikenteessä olevat havaitsemaan tuon pienen koiran.

Kävihän mielessä ajatus siitäkin, että mitä jos joku olisi tiellä ajanut yhtä mattimyöhäisen kiireisenä ja vieläpä yhtä äkäisenä, kuin minä monesti aaamutuimaan siinä ajelen, tuskinpa olisi pysähtyminen onnistunut, ainakaan turvallisesti kaikkien osapuolten kannalta.

Meillä oli siis onni onnettomuudessa, vaikka onneksi mitään varsinaista onnettomuutta ei tapahtunutkaan, vaikka siihen oli kyllä kaikki tarvittavat osaset olemassa. Aikamoinen onnen kantamoinen kulki siis jälleen kerran meidän matkassamme. Kun välillä väsyksissä ja uupuneena huomaa miettineensä, että miten sitä on tähän oikein päätynyt ja miten ihmeessä sitä aikoinaan oli niin hullu, ettei yksi tai edes kaksi koiraa riittänytkään, saa sitä kuitenkin aika pian huomata, ettei näistä ketään kyllä voisi poiskaan antaa.

Viime viikollakin pakersin menemään melkoisen väsymyksen vallassa. Koirista yksi oli saanut pakkinsa melkoisen sekaisin ja sen seurauksena ravasin portaita ulos, ulos, sisään ja ylös tunnin välein. Siinä ei oikein juurikaan saanut kunnolla nukuttua. Seuraavana yönä tauko jumppa tapahtuikin sitten jo 40 minuutin välein, eli sinä yönä tuli nukuttua huomattavasti  vähemmän, ja töissä oli käytävä, siitä huolimatta. Työpäivän jälkeen lattioita pestessäni huomasin pohtivani, että minkähänlaista se elämä olisikaan tänä päivänä, ellen aikoinaan olisi ollut ehdottomasti sitä mieltä, että eläinalan opiskelu ja sillä alalla työskentelyt ovat se ainoa asia, joka minua kiinnosti ja motivoi. Enpähän ainakaan varmasti olisi ollut juuri sillä hetkellä siinä, moppaamassa sitä lattiaa.

Ja siltikin, aion mopata lattioita tulevaisuudessakin, jos tarve niin vaatii. Jatkossa ei kuitenkaan tarvitse ravata portaita ylös alas, vaikuttaisi siltä, että riittää kun avaa vain oven, ja päästää hädän hetkellä nelijalkaisen ystävän takapihalle. Siitä sitten ehkä vähän enemmän siinä vaiheessa, kun asia on enemmän ajankohtainen.

Muutaman sanan ajattelin kuitenkin vielä tässä naputella tuosta meidän lauman juniorista, joka tuossa yllä olevassa kuvassakin "patsastelee". Viime sunnuntaina, elikäs eilen, vietimme muutaman lapsuuden ystäväni kanssa pikkujouluja ja olin jo pidemmän aikaa ajatellut, että jos ystäväni vain sallii sen, niin otan Adjan mukaan pikkujoulun viettoon. Sehän sopi ja niinpä Adja lähti kanssani kyläreissulle. Koskapa pikkujouluja vietettiin ystäväni lapsuudenkodissa, käpsytellimme sinne Adjan kanssa kahden. Seurasin hienoisesti huvittuneena sitä, miten neiti ärripurri, lauman kanssa monesti niin kovin uhmakas nuori neiti irtaantui minusta hurjimmillaan 1,5 metrin päähän, vaikka flexin suomin mahdollisuuksin se oli voinut jolkotella jopa 8 metrin päähän.

Olenhan minä sen aina tiennyt, että ilman lauman tukea Adja on kyllä hieman arkajalan sukua, ja kyllähän se toisinaan näkee mörköjä, vaikka lauma olisi tukenakin. Ajattelin, että sille voisi tehdä ihan hyvää, joutua välillä kohtaamaan maailma "ihan yksin." Aika hiljainen hissukka neiti oli myös tuolla ystäväni luona, mikä ei sinällään kyllä ole negatiivinen asia lainkaan. Alkuunsa se oli hieman rauhattoman oloinen, sen lisäksi että keittiön houkuttelevat ja viekoittelevat tuoksut tekiväst sille melkoista kiusaa. Rauhattomuus kuitenkin katkesi siihen, kun ymmärsin kaivaa repusta mukaan ottamani peiton. Neitokainen oli vain omaa paikkaansa vailla, ja vaikka se yleensä melkoinen sylimyyrä onkin, niin nyt se ei tuntunut oikein asettuvan siihenkään. Oikeaa sikiunta se pääsi vetelemään siinä vaiheessa, kun luovutin kaulahuivini sen käyttöön ja Adja pääsi käpertymään sen alle.

Ylitsepääsemättömän suuren hellyyden tarpeestaan ja valtavasta läheisyyden kaipuustaan huolimatta Adja on meidän laumasta ehkä juuri se, jonka yksi jos toinenkin työntää helposti syrjään kaikista herkimmin. Se ei niinkään pyydä saada osakseen huomiota, se vaatii sitä ja ellei saa haluamaansa, niin se vaikka tarvittaessa vaikka kiljuu korvan juuressa. Tällä kyläreissulla neiti oli kyllä ihmeen vaatimaton. Kävi sylissäni kyllä useamman kerran, mutta ei vaatimalla vaatinut huomiota. Se kävi ihan omasta tahdostaan lepäämään "omalle paikalleen", painoi pään etutassujensa väliin ja seurasi elämää alta kulmain. Se oli ihmeen aikuinen siihen nähden, että olen monesti sanonut, ettei siitä koskaan taida tulla sellaista, ettei se aikuistu koskaan.

Tuon Adjan huomion hakuisuuden ja hellyyden kipeyden takia olen moneen kertaan pohtinut hiljaa mielessäni sitä, että olisikohan neidistä  joskus tulevaisuudessa astumaan Zeuksen saappaisiin siinä suhteessa, että saisin siitä jatkajan tuohon kaverikoirailuun. Nyt joudun miettimään hieman uudelleen, sillä ainakin noiden pikkujoulujen perusteella jouduin päätymään siihen, ettei Adja taida juurikaan nauttia ihan täysin tuntemattomien ihmisten huomiosta. Vaan eipä se haittaa ja kyllähän se taitaa olla niin, että kun aika Zeuksesta joskus jättää, ei sen saappaita pysty yksikään täyttämään. Vaan murehditaanpa sitä sitten aikanaan.