Tarinointia lomareissulta, osa 3

Eilinen aamupäivä ja päivä kirkkaudessaan tiesivät hiljalleen kiristyvää pakkasta, eivätkä ihan väärin tienneet. Iltalenkillä kävellessäni huomasin miettiväni, milloin olin viimeksi kuullut lumen narskuvan kenkieni alla. Niin yksinkertainen asia, sellainen jota ei ehkä tavallisena talvena huomaa ajatellakaan. Tavallisena talvena se kuuluu asiaan, on niin itsestään selvyys, ettei siitä osaa iloita. 

Eilen illalla lenkillä, kun pakkanen mukavasti puri nenästä ja lumi narskui kenkien alla, tunsin olevani etuoikeutettu. En vain oikein ole uskaltanut siitä julkisesti iloita. Samaan aikaan kun ihmiset lähettävät toisilleen humoristia hyvän joulun toivotuksia kuvalla, jossa lumiukon sijaan onkin mutaukko, tuntuisi minusta itsestäni hieman irvokkaalta julkisesti hehkuttaa sitä, miten ihanaa täällä on. Tämä saattaa liittyä taas siihen liialliseen ajatteluun ja siihen, että halutessani arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä, unohdan monesti itseni siinä sivussa. 

Näin ollen, olenkin iloinnut tästä talven ihmemaasta pääsääntöisesti kaikessa hiljaisuudessa. Toisaalta, jo viime kesäisenä Usan matkana sain moneen kertaan allekirjoittaa sen, aikaisemmin likimain merkityksettömän sanonnan, että sanat eivät riitä kertomaan sitä mitä tuntee, näkee ja kokee. Sama on täällä, minä jolta harvoin ylenpalttista ylistystä saa osakseen kukaan tai mikään, ei meinaa oikein sanoja löytää tälläkään kertaa.

Eilen iltaisella myöhäisellä lenkillä meinasi pakkanen oman nenäni lisäksi purra myös koiria ja ne ensi alkuun tuumasivat, että saattaa olla liian kylmä ulkona liikkumiseen. Minä itsekkäästi halusin kuitenkin nauttia niistä hyvin haaleista revontulista, joita taivalla näin, samoin kuin hiljaisuudesta ja haloilmiöstä kuun ympärillä. Oli mitä kaunein ilta, ja tuntui siltä, niin kuin joka kerta mökin ovesta ulos lähtiessä, ettei malttaisi sisään palata ollenkaan. 

Ja kyllähän ne koiratkin vauhtiin pääsivät ja kun niin alku jähmeyden jälkeen kävi, tuntuivat ne nauttivan ulkoilusta vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Se täällä niin ihanaa onkin, se, miten koirista näkee miten paljon ne nauttivat lumesta ja ennen kaikkea siitä, ettei ole märkää. 

Tänään, aatonaatto aamuna pakkanen paukkui ja kaivoin kassin pohjalta mukaan pakkaamani toppahaalarit esiin. Zeus ei siitä näystä kyllä ilahtunut, se kun ei näitä pukemishommia kovin korkealle jaksa arvostaa. Ulkona kylmässä, siitä kyllä näkee, miten paljon haalari tekee koirien elämästä helpompaa. Niin nytkin, Zeus mennä tanssahteli menemään elämän iloa tulvillaan, huolimatta siitä, että oli huomattavasti kylmempää, kun aikaisempina päivinä. 

Nämä haalarit ovat olleet koko koirahistoriani parhaat löydöt ja ainoa niihin liittyvä valitettava seikka on se, että, niitä on vain kaksi, eikä niitä löydä enää mistään. Kolmannen koiran päälle puin sitten Hurtan fleecehaalarin ja vielä paksun villapaidan siihen päälle, hyvin näytti tarkenevan Adjakin, näissä tamineissa.

Meitä on mahduttautunut pieneen mökkiin monta ihmistiä, ja kuusi koiraa. Sopu sijaa antaa, vaikka tunnelma välillä onkin melko tiivis ja tunnelma lämmin, toisinaan liki kiehumispistettä. Tämä rajallinen tilanmäärä aiheuttaa sen, että minä joudun aina aamulla ensimmäiseksi raivaamaan petini pois. Koskapa tilanmäärä oli rajallinen myös tänne asti kulkeutuneissa autoissa, en voinut koirille liiemmälti pakata mukaan peti tarpeita, ainakaan siinä määrin, mihin ne ovat tottuneet. No koskapa minulla ei ole niin justiinsa yksi jos toinenkaan asia, niin päivän ajaksi olen sitten luovuttanut omat petikamppeeni koirien käyttöön. Saunana pukuhuoneen penkin päällä, peitto mukautuu hienosti koirien pediksi, samoin pahvilaatikkoon laitettu tyyny. Sen verran olen tuota tyynyä koittanut suojata, että olen sujauttanut sen päälle ensin t-paidan ja sitten toisesta suunnasta hupparin. 

¨

Adjahan se sitten hoksasi, että se toimii hyvin "keinoluolana", eli pesänä. Koira joka täydelliseen lepoon ja uneen päästäkseen tarvitsee päälleen peiton, sujahtaa hyvin näpsäkästi hupparin ja t-paidan väliin nukkumaan, samalla lailla kun aikaisemmin takin vuoren sisään. Saattapa olla, että kyseessä on niin hyvä "hätä keinot keksii" ratkaisu, että samanlaisen joutuu toteuttamaan kotona, ilman sitä hätää :) Adja ainakin tykkää niin paljon, että kömpii sinne nukkumaan aina tilaisuuden tullen, ja katseelee kovin kärsivän näköisenä, jos joku ymmärtämätön on pedin vallannut, niin, ettei se luolaansa pääse sujahtamaan. 

Muitakin pieniä, "hätä keinot keksii", ratkaisuja on täytynyt tehdä ja toimiviahan ne ovat olleet. Pikkuleipä takina tuli kaulittua tyhjällä glögi pullolla ja itse pikkuleivät syntyivät maustepurkin korkkia muottina käyttäen. Ja kun pikkuleipiä tuli leivottua useampaa sorttia, eikä varsinaisia säilytysastioita juurikaan ollut. Hetken mietiskeltyäni löytyi yhden kaapin ylähyllyltä kukkavaasi ja kun sain sen tiskattua päätyivät yhdet pikkuleivistä sinne. 

Koirat ovat kuonot pitkällä haistelleet pienen mökin pikkuisesta keittiöstä tulvivia tuoksuja. Yksi kiusa niille vielä näin aatonaatto iltana keksittiin, kun kinkku pääsi ensimmäisen kerran moneen vuoteen uuniin jo ennen aatonaattoyötä. 

Jounin kaupassa on tullut käytyä muutamaan kertaan ja ne näyttävän kauppaavan siellä myös syötäviä poronpapanoita. Melkein tekisi mieli ostaa ihan vain siksi, että nuo koirat ovat moneen kertaan ne hyviksi todenneet, ainakin nuo luomuversiot, joita tuolla porojen kulkuväyliltä löytyy. Uskovathan ne kyllä, kun kieltää syömästä, mutta silti aina tilaisuuden tullen joku jostakin yhden tai kaksi papanaa ehtii parempiin suihin vedellä. Tänäänkin niitä ovat koirat onnistuneet useampaan kertaan maistelemaan. 

Iltaa kohden pakkanen on lauhtunut ja iltalenkin aikana näytti vähän satelevan luntakin, ei paljoa, eikä varsinkaan liikaa. Saisi minun puolestani sataa lisää ihan runsain määrin, vaikka ei siitä ole puutetta nytkään. Hyvillä mielin tässä ollaan hiljaksiin rauhoittumassa joulun viettoon. Viimeinen kaksilahkeinenkin saadaan jouluksi tänne peräpohjolaan, kunhan juna ensin huomis aamuna pysähtyy Kolarin juna-asemalle.