Hyvää ja ennen kaikkea rauhallista vuoden vaihdetta ihan jokaiselle. 

Meillä vuosi vaihtuu mökkeilyn merkeissä ja mukavassa seurassa. 

Onpa mukaan päässyt tämä käsityökin, jonka Etna on valinnut jo omakseen ennen kuin se on edes valmistunut. 

She really must love this blanket.

Kotia kohti, tarinoita lomareissulta, osa 6

Maanantai aamuna kohtuu aikaisin soi herätyskello. Ihan heti ei kuitenkaan jaksanut vielä nousta, kerran piti kääntää kylkeä ja näytti se koirillekin uni vielä maistuvan.  Edellis iltana pakkasin kaiken  mahdollisen ja aamulenkin jälkeen piti mahduttaa omat tavarat vielä autoon. Aamulenkillä katselin ympärilleni, oli hiljaista, ei näkynyt muita liikkujia, ei yhden yhtä kulkijaa. Taivas oli vielä tumma ja tähdet tuikkivat, mieli ehkä aavistuksen verran haikea, olisin voinut vielä jäädä, ellei seuraava reissu olisi jo hiljaksiin painanut päälle. Koirille jätin mantelit päälle ja riisuin ne vasta Tupoksen Abc: n pihalla. Lämpötilakin oli noussut -25 asteesta siihen miinus viiden ja kymmenen välille. 

Ajellessani revontulten tietä pitkin kohti auringon nousua, kuuntelin Lapin radiota. Säätiedotuksessa kerrottiin olevan aurinkoista siellä, missä aurinko on nähtävillä. Tottahan turisi tuo radioääni.

Aamutähden loistoa säesti taivaanrannanmaalari joka nautiskeli kaikilla mahdollisilla auringon lämpimillä väreillä. Ensimmäiset merkit auringon noususta oli upea taivaanrannan punertuminen kaukana puiden takana. Siitä se hiljalleen  lähti ja lopulta punaisen eri sävyt muuttuivat lapin kullaksi. Huomasin ajattelevani, että tuo taivas kaikessa loistossaan veti vertoja sille taivaalle, jota Yhdysvalloissa katselin ja ihailin suuren ihmetyksen vallassa. Elävästi mieleeni nousi se ilta, kun olimme laskeutuneet mustilta vuorilta alas ja ajamassa kohti yöpymispaikkaa, tai kohti maailman loppua, niin kuin silloin ajattelin. Muistan elävästi sen illan, sen miltä taivas siellä auringonlaskiessa näytti, sen miten se punersi, ja värit kasvoivat ja muuttuivat koko ajan. Muistan miten ajattelin sen näyttävän kuin taivaanrannasta lähestyvältä hyökyaallolta, ja sitten alkoi pimetä nopeasti. Taivas tummui ja salamat välähtelivät koko taivaan rannan leveydeltä. Jotain samanlaista oli tuossa vuoden 2015 viimeisen maanantai aamun taivaassa ja taivaanrannassa.

Tosin emme ajaneet kohti auringonlaskua, vaan sen nousua, eikä taivas tummunut, vaan valkeni hiljalelleen. Niin laaja ei ollut taivas täällä, mutta kauneudellaan se veti vertoja, ylsi samalle tasalle, ellei mennyt jopa ohikin. Eihän niitä oikeastaan pitäisi verrata, taivasta siellä ja taivasta täällä, mutta jotain niin hämmästyttävän kaunista niissä molemmissa oli, että ne kuvat jäävät elämään muistoina, jotka kantavat varmasti elämän loppuun saakka.

Parhaimmasta ja kaunneimmasta taivaasta ei kuvia saanut otettua, ei ainakaan liikkuvan auton ratista, muutaman kerran tunteja myöhemmin pysähdyimme kuitenkin kuvaamaan hieman toisen näköistä taivasta, ja vaikka värimaailma oli jo muuttunut täysin, oli se kaunista katseltavaa sekin.

Koirat jaksoivat matkustaa taas hyvin, tällä matkalla niitä oli takana häkissä vain kolme, kun Emra matkusti omistajansa kanssa. Ensimmäisen kerran ne pääsivät jaloittelemaan Kukkolankoskella, jonne pysähdyimme valokuvaamaan. Kartoitin mielessäni mahdolliset riskit ja nostelin sitten yksitellen koirat häkistä alas, jäiselle pihamaalle. Pääsivät nekin ensimmäisen ja viimeisen kerran lomareissun aikana nauttimaan vapaudesta, edes pienen hetken ajan.

Seuraava pysähdys tapahtuikin jo melko pian Kukkolankosken jälkeen, mutta koirat saivat aikaisemman jaloittelun takia viettää sen pysähdyksen ajan autossa. Oulussa, tai Oulun kaakkkurissa oli seuraava pysähdys ja koirat pääsivät jaloittelemaan ihan kunnolla, eikä siitäkään ajettu kuin Tupokselle asti ja sielläkin ne pääsivät jaloittelemaan ihan kunnolla. Oulun korkeudella lunta oli vielä jonkin verran, mutta värimaailma muuttunut hyvin harmaan sävyiseksi, taivasta ja maata myöden.

Matka jatkui kotia kohti ja hieman ennen Viitasaarta rupesi takaa häkistä kuulumaan siihen viittavia ääniä, että ulos pitäisi päästä ja niinhän ne pääsivätkin. Viitasaaren jälkeen ajeltiin kotiin sitten yhdellä istumalla, eivätkä koiratkaan napisseet sitä vastaan. Olihan siinä ajamista, vaikka välillä kuskia vaihdeltiinkin. Eipähän ole aikaisemmin ollut sellaista ajomatkaa, mitä tuona maanantai iltana. Takapenkillä katsottiin elokuvaa, pelkääjän paikalla peliä ja itse titenkin ajamisen ohella kuuntelin selostusta radiosta.

Sen verran sitä ehti siinä ohella ympäristöään havannoimaan, että lumi taisi jäädä sinne Viitasaaren korkeuksille, siellä sitä vielä jonkin verran oli, mutta sen jälkeen ei kyllä edes nimeksikään. Kotiin saavuimme illalla ennen puolta yhdeksää, mikä tarkoitti sitä, että kotimatka oli kestänyt hieman reippaat 12 tuntia. Pohjoiseen päin mennessä saimme kulumaan 13,5 tuntia, mikä selittyy sillä, että paluumatkalta jäi yksi vierailureissu Oulun suunnilta välistä.

Koirat olivat tietenkin innoissaan kotiin paluusta ja olihan se mukava kotiin tulla. Tyhjässä talossa oli hieman lämmöt laskeneet, eivät kuitenkaan liikaa. 15 astetta tuntui itseasiassa aika lämipimältä siihen nähden, että -5 astetta ulkona tuntui kylmemmältä, kuin mitä -25 Äkäslompolossa. Kun muut alkoivat purkaa auton kuormaa itse kannoin puita sisään ja laitoin tulet leivinuuniin. Kamiinaankin virittelin tulet hieman myöhemmin, se kun antaa lämöpä heti, leivinuuni vasta viivellä. Illalla käperryin elävien lämpöpattereiden kanssa nukkumaan kolmen peiton alle, eikä huoneilma aamulla tuntunut enää niin vilpoiselta. Toista se oli silloin 2010 jouluaaton aattona kun heräsin kesken unien siihen tunteeseen, että on pikkuisen kylmä. Nukuin yksin vanhassa rintamamiestalossa, kahden koiran ja neljän kanin kanssa, ylös nouseminen jälkeen totesin, että ulkon paukkui kunnon pakkaset ja sisällä lämmintä oli + 9 astetta. Se oli aikaa se.

Hauska muistella näin jälkeen päin, vaan ei se silloin tainnut paljon naurattaa. Sen verran muistelen kuitenkin, että hipsin alakertaan tekemään takkaan tulet ja siirryin sohvalle nukkumaan. Kanit saivat jäädä yläkertaan, mutta koirat saivat nukkua kanssani takan eteen siirretyllä pienellä sohvalla. Niin se yö meni, seuraavakin ja vielä kolmaskin. En muista kuinka monta yötä koirien kanssa siinä pienellä sohvalla kaiken kaikkiaan nukuin palellen, mutta ehkäpä siitä syystä se joulu on erityisesti jäänyt mieleen. Ihan niin kuin tämäkin joulu jää.

Tällä hetkellä kotona on hieman irtonainen olo, huomenna lähden koirien kanssa uudelleen pieneen reissuun, juhlistamaan vuoden vaihdetta ystävien kanssa. En ole saanut mitään oikein tehtyä, hyvin olisi ehtinyt jo pakkailemaan, ehkä vähän jostain jopa lopullisesti luopumaankin. Jotenkin sitä ei vain ole osannut tarttua tuumasta toiseen, ajatukset jylläävät taas, yötä päivää. Kun lopulta uni tulee, tulee nukuttua pitkälle seuraavaan päivään, ja sitten ei enää saa mitään aikaiseksi. Näin on mennyt kaksi päivää "hukkaan", mutta ehkä sitä osaa sitten erilailla tarttua toimeen ja saada jotain aikaiseksi, kun saa haettua uuden asunnon avaimen. Saapa nähdä miten sen asian suhteen käy.

No jos ihan totta puhutaan, niin olenhan minä sentään jotain saanut tehtyä, olen nimittäin istunut ja virkannut ja onhan se sentään jotain, vaikka ei sinällään kyllä muuttoa millään lailla edistä :)

Tarinointia lomareissulta, osa 5

Jos joku paikka täällä pohjoisessa ansaitsee meidän laumalta 10 pistettä ja sen kuuluisan papukaijan merkin, niin kyllä se on tuo moneen kertaan mainittu Kellokas. Sen pihapiirissä on tullut viihdyttyä kolme kertaa ja sisätiloissa kahdesti. Kahdesti olen jaksanut kiertää myös Luontokeskuksen alakerrassa olevan näyttelyn ja Etnakin pääsi uudemman kerran tervehtimään kettuystäväänsä. Ihastuksen määrä oli jälleen melkoinen, mutta tällä kertaa jäähyväiset eivät saaneet vanhana syntynyttä harmaa hapsea kuitenkaan itkemään. 

 Viimeisimmällä Kellokkaan vierailulla paikan päällä oli myös yksi espanjanvesikoira, kierrellen ja kaarrellen pystyimme välttämään sen kohtaamisen melko pitkälle, heidän poistuessaan Etna sai kuitenkin pienen käryn kyseisen koiran olemassa olosta ja meinasi vähän tuumailla siihen malliin, ettei Kellokkaaseen tarvitsisi kyllä muiden koirien oikeastaan tullakaan. 

Kun tuon koiran aiheuttamasta järkytyksestä selvittiin, pääsi Etna taas levollisin mielin lepäilemään ja tarkkailemaan ympäristöään. Hyvin se osasi myös rauhoittua pienen matkatavaramyymälän hyllyjen välissä, kun sormet syyhyten tutkiskelin, mitä hyllyt oikein pitävät sisällään. Kyllähän sieltä muutamia löytöjä tuli, se ovatko ne hyviä vai huonoja, selviää sitten ajan kanssa. 

Tapaninpäivän seikkailut jatkuivat sitten autoilun merkeissä, hieman kylmä tuuli halusi haastaa kääpiöiden ulkoilua ja muutaman kerran autoon ja autosta ulos hyppelyn jälkeen päädyin jättämään ne autoon odottelemaan aina oman happihyppelyn ajaksi. 

Tapaninpäivän ajelulta tuli napattua muutamia kuvia, mutta koirat eivät niiden kohteeksi päätyneet. Sisätiloissa tuli niistä sitten napattua muuta kuva senkin edestä. 

Tänään sunnuntaina lähdimme kävelylle aamuiseen hämärään, pakkasta oli rapiat -20 astetta, koirille en kuitenkaan ollut pukenut päälle muuta kuin manttelit. Muutamia valokuvia yritin käydä järven jäältä ottamassa, vaan ei se tuo valokuvaamisen taito ole tainnut minulle asti periytyä. Kuviahan toki sain, mutta joku toinen olisi varmasti saanut niistä monta kertaa upeampia. Kiersimme koirien kanssa pienen lenkin rapsakkaassa talvi säässä ja omien sormien lisäksi taisivat paleltaa myös koirien varpaat. Hetken tuumailtuani päätin jättää ne mökille ajelun ajaksi. Ihan hyvä päätös sinänsä, auto oli täynnä ilman niitäkin, ja saivatpahan jäädä nauttimaan lämmöstä sisätiloihin.

Päivä Ylläksellä ei ole pitkä, vaikka kaipa se on pidempi kuin eilen. Ylläksen facebook sivuilta löydetyn tiedon mukaan aurinko nousi tänään kello 12.19 ja laski 12.31. Tuleehan siinä päivälle, tai ainakin auringon valolle pituutta kuitenkin jo 12 minuutin verran. Sanan varsinaisessa merkityksessä en aurinkoa nähnyt, mutta sen värjäämä taivas oli sanoinkuvailemattoman kaunis näky. Vaikka revontulet ovat meidän vierailumme aikana jääneet melko vähäisiksi, ei näitä tämän päiväisiä taivaan tulia voi kyllä vähekysä yhtään. Taivas oli tulessa ja ihan niin kuin liekkikin, tuo taivas ja taivaan tuli eli ja muuttui koko ajan. Ei sitä oikein osaa selittää, eikä sitä kuvistakaan samalla tavalla näe, kyllä se on tänne tultava näkemään. 

Ajelimme Ylläkseltä Pallakselle. Pysähdyimme muutamaan otteeseen tien laitaan valokuvaamaan, tilaisuuden ja turvallisuuden näin salliessa. Upeita maisemia riitti silmän kantamattomiin, vaikka välillä ei meinannut nähdä metsää puilta, taivas loisti tulipalon punaisena (vai oranssiko se tulipalo lienee). Eräällä pysähdyspaikalla oli muitakin, neljä vierasmaalaista kameroiden kanssa. Ja joutsenia. Ensi alkuun näin vain kaksi, taivaan tulinäytöstä vasten puhtaan valkoisina, sulassa virrassa. Vuorotellen aterioiden, lähellä jään reunaa uiskennellen. Sitten silmä havaitsi jotain muutakin, mustaksi linnuksi minä taisin sitä sanoa, koskikara se oli. 

Oma muisti petti siinä määrin, että muistelin vuonna 2009 -30 asteen pakkasilla näkemääni kanavassa uiskentelevaa ja sen reunoilla iloisesti tepastelevaa koskikaraa suuremmaksi. Eihän se iso lintu ole, Koskikara siis. Joutsenet sukeltelivat syömään vuorotellen, tuntui vaikealta saada katse niistä irtoamaan. Mieleen jäi askarruttamaan ääneen esitetty kysymys siitä, "mitenhän niille mahtaa käydä", ainakin näin ihmismielin ajateltuna ne olivat auttamattoman myöhässä, muuttoa ajatellen. Koskikaran leikittelevää lentoa seuraillen katseeni kulki sillan toiselle puolelle, virtaavan sulapaikan jatkuessa sinne järven puolelle asti. Hetken piti siristellä silmiä, ennen kuin uskoin näkemääni. Siellä kevyen usvan, valkoisen lumen ja jään keskellä, oli lisää joutsenia, osa syömässä, osa kuin vahtia pitämässä. Sillan kauniimmalla puolella joutsenia oli kaksi, usvan ja "unimaailman" puolella niitä oli viisi lisää. Niin kauniita, niin levollisia, niin väärässä paikassa. 

Siltä se tuntui ja tuntuu edelleen, sanotaanhan Eino Leinon  runossakin, seuraavasti. "Oi oppi ottakaatte joutsenista, ne lähtee syksyisin, palaa kesäisin." Eivät nämä olleet lähteneet, vaikka täällä on talvi tainnut olla jo hyvän aikaa. 

Pysähdyimme Hotelli Pallakselle kahville, ja saimme ihailla taivaan loistoa, myös sieltä käsin. Osaksemme saimme ystävällistä palvelua ja erityishuomiona täytyy nostaa esille se, että hotelliin, toivotettiin tervetulleiksi kiltit koirat, ainakin terassille ja baariin. Baarissa me kävimmekin, tosin kahvittelemassa vain, emmekä ottaneet kilttejä koiria mukaan, neljä koirista olikin jäänyt mökille ja saksanpaimenet mukana auton perässä. Ihanan jouluisesti oli tilat sisustettu ja tunnelma varsin rauhallinen. Olimme osunneet juuri sopivasti kahville sellaiseen väliin, jossa edellinen iso ryhmä hotellilta oli juuri poistunut ja seuraava vasta tulossa. 

Paluumatkalla ihasteltiin sitten maisemia toisesta suunnasta, eivätkä ne siitä yhtään rumemmiksi olleet muuttuneet. Taivaan väriloistoa saimme ihailla mökkille paluuseen asti. Mökillä koirat jo odottelivat innokkaina ja puin ne lämpimästi, ennen kuin lähdin käyttämään niitä päivälenkillä. 

Nyt hiljaksiin lomareissu alkaa kaarrella loppuaan kohti, muutama innokkaampi ja ahkerampi on saanut pakkailtua tavaroita jo autoon asti. Itselläni nuo pakkaamiset tuppaavat jäämään viime tippaan aina siitä syystä, että koiriin iskee levottomuus heti kun ensimmäiset siihen viittaavat merkit ilmaantuvat esiin. Tällä hetkellä, tässä koneen ääressä istuessani tuhisee tässä ympärillä kolme varsin tyytyväisen oloista koiraa. Yksi käpertyneenä Jounin kaupasta saatuun pahvilaatikoon, toinen tyynyn päällä ja kolmas käpertyneenä umpisukkeloon lakanan alle. 

Huomen aamulla olisi tarkoitus palata arkeen, edessä pitkä ajomatka ja ei voi sanoa muuta, kuin että onni on koira, joka osaa matkustaa. Ihmeen hyvin nuo jaksoivat tulomatkan tänne, vaikka se kestikin sen 13,5 tuntia. Ainoastaan vimeisen tunnin aikana Adja rupesi ilmaisemaan levottomuuden merkkejä ja sainkin "hätäsein" ilmoitettua edellä kulkeville. Pysähdyimme tien laitaan bussipysäkille, Tornio oli jäänyt taakse jo pitkän aikaa sitten, ilta pimentynyt ja lunta niin paljon, että yksi pieni kääpiöpinseri upposi sinne syvälle. Olin levottomuuden aiheeksi päätellyt hädän päästä "puskapissalle", vaan kummasti tuo lumen paljous ja lumihankeen uppoaminen saivat kersan sen verran hämilleen, ettei se mitään tarpeitaan onnistunut toimittamaan. Loppumatkan rauhallisuuden turvaamiseksi loput kolme kääpiötä saivat jäädä häkkiin, kun taas häirikkö pääsi syliterapiaan. 

Saapa nähdä, miten huomisen ajomatkan kanssa käy, miettimään näin etukäteen joutuu vähän sitäkin, että millaisella varustuksella koirat laittaa matkustamaan. Laittaako villapaitaa päälle vai ei. Varsinkin jos aamulla pakkanen paukkuu, niin voi olla että on parempi pukea koirille vähän lämmikettä päälle, mukavampi jatkaa muutaman lepopäivän jälkeen sitten uuden vuoden viettoon sellaisten koirien kanssa, jotka eivät ole päässeet vilustumaan. 

Tarkoituksena olisi lähteä tästä vielä iltapäivä kahvien jälkeen vierailemaan tuolla Jounin kaupassa. Monta kertaa siellä on tullut käytyä, ja vaikka miten etsii, niin ei sieltä meinaa löytää sellaista mieleistä tuomista. Ei sillä, etteikö sieltä monen moista enemmän ja vähemmän tarpeellista löytyisi, mutta se jokin, edes se yksi erityinen, jonka tarpeellisuuden huomaa vasta sen nähtyään, se sieltä puuttuu. Saapa nähdä, olisiko se kuin ihmeen kautta sinne eilisen tai tämän päivän aikana ilmestynyt :) Kulutushysteriaa parhaimmillaan, tai pahimmillaan, sitähän se taitaa olla. 

Onhan sitä toki muistoksi muutamia postikortteja tarttunut matkaan, ja postikustinkin matkaan päätynyt joitakin samanmoisia. Viimeisin kortti lähtee maailmalle tänään, saapa nähdä kumpi saavuttaa aikaisemmin Pirkanmaan, minä vaiko tuo kortti. 

Tämän lomareissun ajan kanit ovat saaneet viettää aikaansa innokkaiden hoitajen hoivissa, liekö siinä käynyt vähän jopa niin, että hoitajien omat kanit ovat jääneet vähän vähemmälle hoidolle, kun nämä vierailevat tähdet ovat päätyneet suurempaan suosioon. 

Se helpotus tässä on ollut, etten ole kyllä juurikaan päätäni vaivannut sillä, että miten kaneilla on hoidossa mennyt. Reisuun lähtöä edeltävänä iltana muistuttelin näitä hoitajia siitä, että jos jokin vahinko kanien kanssa käy, ei sitä kannata jäädä liikaa suremaan. Kerran täällä vaan eletään ja meillä jokaisella on se oma aikamme täällä olla. Vahinko ei tunnetusti tule kello kaulassa, muistuttelin vielä ja lisäsin kuitenkin perään, että saa sitä silti varovainen olla. 

Kotiin paluun jälkeen sitä saa sitten nähdä miten siellä on mennyt. En ole kysellyt, eikä sieltä suunnalta ole viestejä tullut, joten eiköhän siellä kaikki asiat ole kanien osalta ihan kunnossa. Toivossa on hyvä elää, tuumaili se lapamatokin.. 

Tarinointia lomareissulta, osa 4. 

Jouluaatto aamupäivä valkeni hiljaksiin, siitä tosin minulla ei tainnut olla aavistustakaan, sen verran makeasti uni maistui. Koirat siinä ehtivät norkoamaan usemamman hetken, ennen kuin sain itseni raavittua kasaan ja nousemaan ylös nitisevän, natisevalta pediltäni. Siinä samalla napsautin joulusaunan lämpenemään ja lähdin koirien kanssa potkukelkkailemaan. 

Hyväksi menopeliksi olen täällä todennut tuon potkukelkan ja täytyyhän tuosta vuoden tai kahden takaisesta joululahjasta ottaa kaikki ilo irti, niin kauan kun se vielä on mahdollista. Sen verran tuolla kotipuolessa harrastetaan teiden hiekoittamista silloin, kun siellä lunta sattuu olemaan, että melkoisen töksähtelevää meinaa potkukelkkailu siellä olla. Täällä sen sijaan luistaa kelkkailu päivä päivältä paremmin. Koirien kanssa pääsee valitsemaan juuri sopivan vauhdin, koirat tykkäävät ja vetävät riemurallia milloin mitenkin päin. Toki kohtaamistilanteissa joutuu vauhdin lähes kokonaan pysäyttämään ja ottamaan pakan kasaaan, niin että ohitustilanteista selvitään kunnialla. 

Aaton kunniaksi kävimme siis koirien kanssa potkukelkkailemassa ja sen jälkeen oli joulusauna, joka tosin koirien osalta jäi saunomatta. Sen verran äkäiset löylyt tuli Äkäslompololaisesta saunasta, että totesin paremmaksi pitää koirat sieltä pois, vaikka tytöt yleensä niin kovin mielellään saunovatkin. 

Joulupuuro oli hautumassa ja hautunut siihen pisteeseen, että meille niin perinteisesti pääsimme nauttimaan joulupuurosta heti Turun joulurauhan julistuksen jälkeen. Sen verran saimme pitää puuron kanssa kiirettä, että ehdimme kuuntelemaan myös paikallisen joulurauhan julistuksen Luontokeskus Kellokaan pihassa.

Olihan sinne tulijoita, muuta muukin meidän lisäksemme ja koiriakin näytti olevan ihan riittävästi. 

Näin muutaman päivän taakse päin muistellen saattaa olla, että paikan päältä löytyi

hovawart

norjanharmaahirvikoira

phalenen pentu

walesinspringerspanieli

westie

norwitchinterrieri

2 x pienimünsterinseisojaa

2 x espanjanvesikoira

chihuahua ja bichon frise

Siinä nyt ainakin muutama mieleen jäänyt, ja sen lisäksi tietysti nuo kääpiöt olivat matkassa. Tottahan ne täytyy joka paikkaan mukaan raahata, muita ihmisiä kiusaamaan. Etnahan se tietenkin tuttuun tyylinsä meinasi vetää muista koirista kierroksia. Yksi mies sitä hymynkare suupielessään katseli ja totesi, että "siitähän lähtee ääntä, kun isommastakin koirasta." Lähteehän siitä, valitettavasti, vaikka ei se nyt muuta onneksi tehnytkään, kuin murahteli vain. 

Kiitoksia vain ylimääräisille käsipareille ja syleille, kääpiöt eivät ehtineet palelluttaa itseään joulurauhan julistuksen aikana. Joulurauhaa julistamassa oli lapin velho ja tilaisuuden aluksi lauloimme tällä joulurauhan julistukselle perinteisen yhteislaulun, "no onkos tullut kesä, nyt talven keskelle.." 

Tässä katseltavaksi, ja kuunneltavaksi lapin velhon lukema joulurauhan julistus armon vuonna 2015, hänen sanojaan lainatakseni. 

Huolimatta sekä, ihmis että koira paljoudesta, tunnelma Kellokaan pihalla oli kuitenkin levollinen. Sää oli hieman tuulinen ja yhteislaulu meinasi hävitä kuulumattomiin. Ihailin isoa jätkänkynttilää ja sen ympärilleen luomaa lämmintä kehää. Kuvan siitä sain tosin napattua vasta pitkän ajan jälkeen tilaisuuden päätyttyä, kun käteni olivat vapautuneet ja koirat päässeet lämpimään autoon odottelemaan. 

Jouluaatto jatkui rauhallisissa merkeissä. Siinä mielessä tämä oli hieman toisenlainen joulu, etten koirille tullut ostaneeksi mitään. Ei siis lahjan lahjaa, julmaa eikö totta. Koirat saivat pysytellä poissa jaloissa sen aikaa, kun lahjojen jako tapahtui, ihan vain siitä syystä, että Zeus kyllä ymmärtää täysin mitä siinä tapahtuu ja osaa kyllä kaivata niitä omiakin lahjoja avattavaksi. Tämä tuli todettua jo monta joulua sitten ja siitä lähtien olen yleensä aina jouluksi edes jotain pientä laittanut. 

Nyt kuitenkin ajattelin, että ehkäpä se maailma ei kaadu siihen, jos tänä jouluna jätän sen tekemättä. Ehtiihän niitä lahjoja sitten ostaa uusissa nurkissa, jos on rahaa millä ostaa. Ja ehkä tärkeämpää kuin ne lahjat, on kuitenkin se läsnäolo, joka toisinaan arjen kiireiden keskellä saattaa päästä unohtamaan. Kun ei ole kiire mihinkään, on aikaa istua alas ja huomioida perusteellisesti ihan jokaista koiraa. 

Lämpötila lauhtui mukavasti nän joulua kohti ja koiratkin tarkenivat ulkona vähemmillä varusteilla. Muutamaan otteeseen ovat päässeet ihan ilman vaatteitakin. Nyt tuo pakkanen taas hiljakseen kiristyy. Lupasivatpa alustavasti maanantai aamuksi liki -30 pakkasastetta, vaan taitaa se lunastamattomaksi lupaukseksi jäädäkin. Parempi meille, jos pakkanen tyytyy jäämään vain siihen alle kahdenkymmenen asteen seutuville. 

Vaikka kyllähän sitä vuosia sitten pärjättiin jouluna Posiollakin, vaikka pakkasta oli välillä jopa -33 astetta ja käytössä vain ulkohuussi. Puettavia koiria oli tosin silloin vain yksi ainut. Nyt olenkin välillä  puolitosissani naureskellut, että pitäisi ottaa aikaa siitä, kuinka kauan mulla kestää lähteä koirien kanssa ulos, kun otetaan huomioon se, että itseni lisäksi puen myös tuon lauman. 

Onhan se mielessä käynyt, se kuinka paljon helpompaa olisi näillä pakkasilla ulos lähteä säänkestävän koiran kanssa. Sellaisen koiran, joka tarkenisi ilman lisävarustusta. Muutamia schipperkejä olen täällä reissussa vähän sillä silmällä katsellut, että ainakin ne näyttävät tarkenevan ihan hyvin. Kotimainen pystykorva se taitaa kuitenkin olla se, joka ajatuksena kiehtoisi kaikista eniten. Ajatukseksi se taitaa jäädäkin, eipä taideta sellaista ihan vain seurakoiraksi haluta myydä ja minusta taas ei taisi linnustajaksi olla. Enpä ainakaan uko. 

Kaikenlaista sitä ehtii täällä tuntureiden katveessa ajatella ja ihmetellä, 

eipä kovin suurelta murheelta tunnu se, ettei keksi minkä koiran sitä seuraavaksi laittaisi. Ja kovin pieneltä tuntuvat ne muutkin murheet. Kiire on poissa. Koirien kanssa jaksaisi ulkona kiertää, kävellä, katsella, ihmetellä ja ihailla. Ja ehkä hienointa on ollut se, kun on yhtäkkiä huomannut, että ei tarvitse ajatella mitään, sen kun on vain. Samanlaiseen tilaan pääsin toissa syksynä Repovedellä syysvaelluksen yhteydessä ja se jos mikä on sitä jotain. 

Eikä sen parempaa lepoa taida ollakaan, kuin mielen lepo ja kummahan se olisi, jos näissä maisemissa ei mieli lepäisi. 

Rauhallista joulua

toivottelevat

Zeus, Etna ja Adja

Tarinointia lomareissulta, osa 3

Eilinen aamupäivä ja päivä kirkkaudessaan tiesivät hiljalleen kiristyvää pakkasta, eivätkä ihan väärin tienneet. Iltalenkillä kävellessäni huomasin miettiväni, milloin olin viimeksi kuullut lumen narskuvan kenkieni alla. Niin yksinkertainen asia, sellainen jota ei ehkä tavallisena talvena huomaa ajatellakaan. Tavallisena talvena se kuuluu asiaan, on niin itsestään selvyys, ettei siitä osaa iloita. 

Eilen illalla lenkillä, kun pakkanen mukavasti puri nenästä ja lumi narskui kenkien alla, tunsin olevani etuoikeutettu. En vain oikein ole uskaltanut siitä julkisesti iloita. Samaan aikaan kun ihmiset lähettävät toisilleen humoristia hyvän joulun toivotuksia kuvalla, jossa lumiukon sijaan onkin mutaukko, tuntuisi minusta itsestäni hieman irvokkaalta julkisesti hehkuttaa sitä, miten ihanaa täällä on. Tämä saattaa liittyä taas siihen liialliseen ajatteluun ja siihen, että halutessani arvostaa ja kunnioittaa muita ihmisiä, unohdan monesti itseni siinä sivussa. 

Näin ollen, olenkin iloinnut tästä talven ihmemaasta pääsääntöisesti kaikessa hiljaisuudessa. Toisaalta, jo viime kesäisenä Usan matkana sain moneen kertaan allekirjoittaa sen, aikaisemmin likimain merkityksettömän sanonnan, että sanat eivät riitä kertomaan sitä mitä tuntee, näkee ja kokee. Sama on täällä, minä jolta harvoin ylenpalttista ylistystä saa osakseen kukaan tai mikään, ei meinaa oikein sanoja löytää tälläkään kertaa.

Eilen iltaisella myöhäisellä lenkillä meinasi pakkanen oman nenäni lisäksi purra myös koiria ja ne ensi alkuun tuumasivat, että saattaa olla liian kylmä ulkona liikkumiseen. Minä itsekkäästi halusin kuitenkin nauttia niistä hyvin haaleista revontulista, joita taivalla näin, samoin kuin hiljaisuudesta ja haloilmiöstä kuun ympärillä. Oli mitä kaunein ilta, ja tuntui siltä, niin kuin joka kerta mökin ovesta ulos lähtiessä, ettei malttaisi sisään palata ollenkaan. 

Ja kyllähän ne koiratkin vauhtiin pääsivät ja kun niin alku jähmeyden jälkeen kävi, tuntuivat ne nauttivan ulkoilusta vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Se täällä niin ihanaa onkin, se, miten koirista näkee miten paljon ne nauttivat lumesta ja ennen kaikkea siitä, ettei ole märkää. 

Tänään, aatonaatto aamuna pakkanen paukkui ja kaivoin kassin pohjalta mukaan pakkaamani toppahaalarit esiin. Zeus ei siitä näystä kyllä ilahtunut, se kun ei näitä pukemishommia kovin korkealle jaksa arvostaa. Ulkona kylmässä, siitä kyllä näkee, miten paljon haalari tekee koirien elämästä helpompaa. Niin nytkin, Zeus mennä tanssahteli menemään elämän iloa tulvillaan, huolimatta siitä, että oli huomattavasti kylmempää, kun aikaisempina päivinä. 

Nämä haalarit ovat olleet koko koirahistoriani parhaat löydöt ja ainoa niihin liittyvä valitettava seikka on se, että, niitä on vain kaksi, eikä niitä löydä enää mistään. Kolmannen koiran päälle puin sitten Hurtan fleecehaalarin ja vielä paksun villapaidan siihen päälle, hyvin näytti tarkenevan Adjakin, näissä tamineissa.

Meitä on mahduttautunut pieneen mökkiin monta ihmistiä, ja kuusi koiraa. Sopu sijaa antaa, vaikka tunnelma välillä onkin melko tiivis ja tunnelma lämmin, toisinaan liki kiehumispistettä. Tämä rajallinen tilanmäärä aiheuttaa sen, että minä joudun aina aamulla ensimmäiseksi raivaamaan petini pois. Koskapa tilanmäärä oli rajallinen myös tänne asti kulkeutuneissa autoissa, en voinut koirille liiemmälti pakata mukaan peti tarpeita, ainakaan siinä määrin, mihin ne ovat tottuneet. No koskapa minulla ei ole niin justiinsa yksi jos toinenkaan asia, niin päivän ajaksi olen sitten luovuttanut omat petikamppeeni koirien käyttöön. Saunana pukuhuoneen penkin päällä, peitto mukautuu hienosti koirien pediksi, samoin pahvilaatikkoon laitettu tyyny. Sen verran olen tuota tyynyä koittanut suojata, että olen sujauttanut sen päälle ensin t-paidan ja sitten toisesta suunnasta hupparin. 

¨

Adjahan se sitten hoksasi, että se toimii hyvin "keinoluolana", eli pesänä. Koira joka täydelliseen lepoon ja uneen päästäkseen tarvitsee päälleen peiton, sujahtaa hyvin näpsäkästi hupparin ja t-paidan väliin nukkumaan, samalla lailla kun aikaisemmin takin vuoren sisään. Saattapa olla, että kyseessä on niin hyvä "hätä keinot keksii" ratkaisu, että samanlaisen joutuu toteuttamaan kotona, ilman sitä hätää :) Adja ainakin tykkää niin paljon, että kömpii sinne nukkumaan aina tilaisuuden tullen, ja katseelee kovin kärsivän näköisenä, jos joku ymmärtämätön on pedin vallannut, niin, ettei se luolaansa pääse sujahtamaan. 

Muitakin pieniä, "hätä keinot keksii", ratkaisuja on täytynyt tehdä ja toimiviahan ne ovat olleet. Pikkuleipä takina tuli kaulittua tyhjällä glögi pullolla ja itse pikkuleivät syntyivät maustepurkin korkkia muottina käyttäen. Ja kun pikkuleipiä tuli leivottua useampaa sorttia, eikä varsinaisia säilytysastioita juurikaan ollut. Hetken mietiskeltyäni löytyi yhden kaapin ylähyllyltä kukkavaasi ja kun sain sen tiskattua päätyivät yhdet pikkuleivistä sinne. 

Koirat ovat kuonot pitkällä haistelleet pienen mökin pikkuisesta keittiöstä tulvivia tuoksuja. Yksi kiusa niille vielä näin aatonaatto iltana keksittiin, kun kinkku pääsi ensimmäisen kerran moneen vuoteen uuniin jo ennen aatonaattoyötä. 

Jounin kaupassa on tullut käytyä muutamaan kertaan ja ne näyttävän kauppaavan siellä myös syötäviä poronpapanoita. Melkein tekisi mieli ostaa ihan vain siksi, että nuo koirat ovat moneen kertaan ne hyviksi todenneet, ainakin nuo luomuversiot, joita tuolla porojen kulkuväyliltä löytyy. Uskovathan ne kyllä, kun kieltää syömästä, mutta silti aina tilaisuuden tullen joku jostakin yhden tai kaksi papanaa ehtii parempiin suihin vedellä. Tänäänkin niitä ovat koirat onnistuneet useampaan kertaan maistelemaan. 

Iltaa kohden pakkanen on lauhtunut ja iltalenkin aikana näytti vähän satelevan luntakin, ei paljoa, eikä varsinkaan liikaa. Saisi minun puolestani sataa lisää ihan runsain määrin, vaikka ei siitä ole puutetta nytkään. Hyvillä mielin tässä ollaan hiljaksiin rauhoittumassa joulun viettoon. Viimeinen kaksilahkeinenkin saadaan jouluksi tänne peräpohjolaan, kunhan juna ensin huomis aamuna pysähtyy Kolarin juna-asemalle. 

Tarinointia lomareissulta, osa 2

Kuva painoitteinen postaus, jossa pääasiassa kuvat puhukoon puolestaan. 

Tässä kuva meidän majoittumisesta meidän lauman osalta. Patjana on täytettävä retkipatja, ja niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, niin ensimmäisen yön tuolla nukkuessani, onnistuin saamaan itseni "merisairaaksi" Koirienkin paikan hakeminen on hieman haasteellista tuolla patjalla, ja kun yksi vaihtaa asentoa, liikkuu koko lauma. Hyväksi haukuttu patja saattaa ihan hyvä ollakin, mutta ei ehkä kuitenkaan paras mahdollinen ihmisen ja koiralauman nukkumista ajatellen.

Näissä kuvissa vähän näitä meidän ihania maisemia ihan tästä lähiympäristöstä. Päivän valoa riittää joksikin aikaa. Yön pimeys haihtuu hitaasti aamun ja aamupäivän hämärän hetkiksi. Aurinko värjää taivaan uskomattoman kauniiksi, kunnes hämärä jälleen hiljalleen hiipii esiin ja muuttuu iltapäivän kuluessa hiljalleen pimeydeksi, jota lumipeite kuitenkin pehmentää. 

Koiratkin nauttivat lumipeitteestä ja pikkupakkasesta. Pilvipeite pitää huolen siitä, ettei meitä pääse palelemaan liikaa, ainakaan toistaiseksi. Jotenkin kaikista ihaninta on nähdä ehkä Etnan ja Adjan riemu siitä, kun ei tarvitse tassut märkinä kulkea. Zeuskin kulkee peppu iloisena puolelta toiselle keinuen, kuin täti Monika konsanaan ja käy välillä kiehnäämässä jaloissa samalla tavalla kun kissat. Hyvin omatoimisesti ja se haluisi saada lenkittää itse itsensä, mutta muita kulkijoita kunnioittaen olen joutunut hieman rajoittamaan sen intoa tämän itsellisyyden suhteen.

Porojakin päästiin ihmettelemään, eilen iltapäiväisessä hämärässä. Porot ovat aina kiehtoneet minua ja olleet minun silmissäni jollain hyvin maanläheisellä tavalla kauniita olentoja. Nämä 9 poroa, jotka viettivät ensin hyvin huoletonta aikaa Jounin kaupan parkkipaikalla, mutta huolestuivat hieman koirat havaittuaan, olivat mielestäni erityisen kauniita. Ne suhtauivat koiriin toki hieman epäilevästi, mutta vaikka koirat olivat niistä todella kiinnostuneita, pysyi niillä kuitenkin hyvin maltti. Liekö niitä samaan aikaan yhtä paljon kiinnostanut ja pelottanut, mene ja tiedä..

Viime syksynä, (uskallan puhua talvesta, koska olen täällä sen keskellä) yksi kauan palvellut flexi sanoi lopultakin, kuuden vuoden palvelusajan jälkeen itsensä irti. Melko pitkään meillä lenkkeiltiin ilman flexejä, mutta lopulta päädyin kuitenkin yhden uuden vielä ostamaan. Onni sinänsä, täällä koirat pääsevät nauttimaan hallitusta vapaudesta flexeissä kulkiessaan ja homma toimii ihan kiitettävästi, vaikka potkukelkan kanssa kuljetaankin. Ainoastaan silloin, kun muita kulkijoita sattuu olemaan tien päällä paljon, ovat nuo flexit hieman epäkelpoja, ja käytössä onkin silloin ihan tavalliset remmit. 

Jounin kaupasta joku kantoi ostokset mökille tällaisessa pahvilaatikossa. Minä tietysti valjastin sen heti parempaan käyttöön ja koirat ottivat pedin omakseen. Eipä liiemmältä sattunut koirien peittoja mukaan, mutta paksuinpana pehmusteena toimii yksi paksu takkini, ja sen päällä on sitten fleece peitto. Tosin Adja kyllä totesi, ettei siinä mitään fleecejä tarvita, kun loistavan pesän saa tehtyä takin kuoren ja vuoren väliin :) 

Vierailimme tänään luontokeskus Kellokkaassa, ihan kymmenen pistettä ja papukaijan merkin annan tälle paikalle, koiraystävällisyydestä. Olihan se oikea ilo astella sisään lauman kanssa ja tuntea olevansa oikeasti tervetullut, ilman paheksuvia katseita ja mulkoiluja. 

Etna löysi  luontokeskus Kellokkaasta "sielunkumppanin". Ensi alkuun se katseli hieman epäilevästi täytettyä, eleetöntä ja liikkumatonta kettua. Tuumaili sitten, ettei arvoitus ratkea, ellei sitä tutki hieman lähempää ja niin rakkaus syntyi. Se ei tuntunut saavan tarpeeksi tuon eleettömän olennon nuuhkimisesta, sen into oli suorastaan ylitsepursuavaa. Ja kun jatkoimme matkaa, ei se olisi halunnut jättää tuota uutta ystäväänsä yksin, ei sitten millään. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, enkä oikein tiennyt, olisiko sitä itse pitänyt itkeä, vai nauraa, kun Etna sinnikkäästi istui paikoillaan, katse tiukasti ketussa, ja itki kun ei päässyt sen luokse. 

Luontokeskus Kellokkaassa pääsimme myös nauttimaan elävistä kuvista, auditorioon olivat tervetulleita myös koirat ja niinhän siinä kävi, että koirat pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään elokuviin. Vähin lämmin niillä taisi olla, lämpimät vaatteet päällä ja hienoista pienoista levottomuutta oli aistittavissa. Kyllähän nuo mustuaisetkin sitten hetken kuluttua asettuivat aloilleen, Etna sen sijaan nautti elokuvasta alusta alkaen, vaikka ei se ihan koko aikaa jaksanut olla kiinnostunut taivaan tulista. Ihmeen tarkasti se kuitenkin ensin seisoen, sitten rauhallisesti aloillaan maaten, seurasi revontulien väriloistoa.

Matka jatkui vielä maisemareititä ajellen ja kyllähän maisemat ihan mahtavia olivatkin. Upea oli auringon aikaan saama väriloisto taivalla. Muutamaan kertaan oli pakko pysäyttää auto tienvarteen levähdyspaikalle ja nousta autota ulos ihmettelemään. 

Tässä vielä muutama hämärä näyte aamuisesta hämärästä. 

Ja viimeisimpänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä kuva vielä Luontokeskus Kellokaan näyttelytilasta, johon hetkeksi aikaa sain lauman poseeraamaan. Olen huomannut, että näissä meidän lauman "poseerauskuvissa" käy usein niin, että Zeus istuu jämptisti paikoillaan, Adja äärimmäisen harvoin pysyy istumassa sen aikaa, että saan napattua yhden tärähtäneen valokuvan, ja sen jälkeen nousee häntä villisti vispaten seisomaan. Seisoo hetken malttamattomana paikoillaan samalla, kun Etna painuu hitaasti maahan makaamaan, ja kun saan seuraavan kuvan napattua, näkyy siinä lähinnä Adjan virnuileva naama, sen mallti kun on pettänyt kesken ja se on tuumannut, että parasta siirtyä lähemmäksi allekirjoittanutta, ettei vaan epähuomiossa joudu hukkaan.. 

Tämä kuva onkin siinä suhteessa harvinainen, että Adja istuu paikoillaan. Seuraavassa kuvassa, se kuitenkin oli jo kovaa vauhtia tulossa luokseni, olinhan ollut sentään siitä kuitenkin jopa 1,5 metrin päässä kuvaa ottamassa, niin että sillä oli kyllä varsinainen syy huoleen ja epäilykseen siitä, että se saattaa jäädä pois matkasta.

Saapa nähdä, mitä kaikkea huominen tuo tullessaan...