"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa,
kun päivä painuu pilveen,
niin varjo katoaa.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa.
Pientä kulkijaa."
Pirkko Koskimies runoilee, yhden suomalaisten suosituimmassa lasten laulun ensimmäisessä säkeessä. Mitä pidemmälle kevät ehtii, sitä enemmän ihmeteltävää riittää aikuisellakin.
Kävelin tänään töihin, pienen pakon sanelemana, tai siksi, ettei kiltteyssyndrooma ota helpottaakseen. Ehkäpä silläkin oli tarkoituksensa, suurempi merkitys, kuin osaisi arvatakaan.
Tai sitten ei.
Oli tai ei, eipä sitä kannata jäädä sen syvällisemmin pohtimaan, mutta asfalttitien laitaa talsiessani kilpaa kellon kanssa, huomasin yhtäkkiä minua vastaan lentävän perhosen. Pienen, siron ja kauniin. Siinä se lepatteli yhtäkkiä edessäni, jakoi pienen hetken kanssani. Istahti kiireisen ihmisen käsivarrelle hetkeksi, nousi sitten siivilleen ja jatkoi matkaansa.
Ei ihan merkityksetön kohtaaminen kuitenkaan, eihän se voi olla, kun kotona piti illalla työpäivän jälkeen istua alas ja selvittää, mistä perhosta oikein oli kysymys. Luontoportin tietojen mukaan herukkaperhosen lentoaika alkaa huhtikuun puolivälistä, tämä eli siis hieman aikaansa edellä.
Hämmentävää, siltikin.
Huhtikuun puolivälissä, siinäpä yksi hätkähdyttävä asia, jota en lakkaa koskaan ihmettelemästä. Nimittäin aika, niin ihmisen keksintöä kuin se onkin, niin miten voi olla mahdollista, että se käy koko ajan nopeampaa ja nopeampaa. Vastahan oli maaliskuun loppu, huhtikuun alusta puhumattakaan ja nyt lähennellään jo huhtikuun puoliväliä.
Kevätseuranta on jatkunut, tosin ihan epävirallisesti ja omaksi iloksi vain. Maasta on alkanut pukata esiin hieman vihreää, silmä tarkkana seurailen tilanteen kehittymistä ja kanit ovat päässeet maistelemaan jo tämän kevään ensimmäisiä voikukan lehtiä. Ihania pieniä, vaalean vihreitä lehtiä.
Lintujen konsertointi kiihtyy ja voimistuu koko ajan. Kotipihan linnunpöntöistä käydään kiivasta kamppailua. Vielä viime viikolla toisella pöntöllä sirkutteli ja toisilleen lempeästi leperteli varpus pariskunta, kun toisella pöntöllä jöötä piti sinitiais pariskunta. Melkoisen sisukkaita nuo tiaiset ovat, eikä kirjosieppo kuulemma niille paljon häviä. Saattavat melko äkäiseen lakaista pöntöstä keskeneräisen pesän risut menemään, kun toteavat sen itselleen sopivaksi. Väliäkös sillä, että joku toinen sinne oli uutterasti pesää omille poikasilleen rakennellut. Saapa nähdä millaista traamaa sitä pääsee omassa pihassa vielä seuraamaan, iäkkään puoleinen pariskunta kun tiesi kertoa, että näissä taisteluissa varpunen jää kyllä helposti häviölle.
Koirat ovat päässeet mukaan kevätseurantaan, tietenkin. Uusilta parfyymikokeiluilta on kuitenkin vältytty, onneksi. Viime viikonlopun olin poissa kotoa, mutta eipä tuo vähentänyt bongailua. Valittelin tosin, auton kyydissä istuessani ja kiikaroidessani, ettei täällä koto Suomessa näe villieläimiä lähellekään niin paljon kuin rapakon takana näki.
Kurkia näkyi paljon, useimmiten pellolla ruokailevia pariskuntia, myös töyhtöhyyppien määrä on lisääntynyt merkittävästi. Lauantaina näin leskenlehden, Etelä-Hämeessä, Hausjärven kunnassa. Viikko takaperinhän olin niitä jo nähnyt Espoossa. Eikä pidä unohtaa myöskään lauantai aamun hanhiparven ylilentoa keväthuudoista puhumattakaan. Sunnuntaina sain hyvänmielen kuvan Pirkanmaalta, koirat olivat päässeet viettämään pitkän päivän ulkona keväisestä auringosta nauttien, ja kuvien perusteella sinivuokotkin kukkivat jo runsain määrin.
Sunnuntai-iltapäivän puolella näin vuolaana virtaavan veden yllä pyrstön keikuttelijan. Västäräkkihän sen siinä lentää letkautteli, kuin pahemmissakin ilmakuopissa konsanaan. Sunnuntai-iltana sai luettelon perään lisätä punakylkirastaan ja maanantaina todeta, että rastaat olivat totisesti palanneet, koko konkkaronkka. Astelipa siellä rastaiden seassa joku muukin pariskunta, jonka lajista en niin varma ole vieläkään, vaikka jossain määrin olen kallistunut siihen, että kyseessä saattoi oli kaksi nuorta kottaraista.
Tiistai-iltana näin lyhyen hetken sisään sekä västäräkin, että peipposen.
Joka kevät toistelen mielessäni hokemaa,
"kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päiväkään..." Kaikki muut lorussa tulevat linnut kyllä tulee joka kevät, tai viimeistään kesällä yleensä kohdattua, mutta tuo kiuru on minulle kyllä sen verran vieras laji, että varmaan kyllä jäisi tunnistamatta, vaikka vastaan jossain tulisikin.
Tiistain ilo peipposesta ja västäräkistä jäi melko lyhyeen, kun seurailin työpaikan keittiön ikkunasta pidemmän aikaan alapihalla kyhjöttävää räkättirastasta. Kun parvi oli paikalla se ei juurikaan erottunut joukosta, mutta kun kaikki muut lensivät pois, yksi jäi. Se istuskeli pitkiä aikoja paikoillaan, hypähti sitten kerran tai pari ja jäi taas kyhjöttämään. Jotenkin ajatus ei vain jättänyt rauhaan, se että kyseessä saattoi olla sairas tai loukkaantunut lintu.
Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tämän pahan maailman keskellä, aika riittää murehtimaan vielä yksinäistä räkättirastastakin. Vai onko?
Kotimatkalla pyöräilin menemään melkoista vauhtia, ja sain iskeä jarrut pohjaan, kun pieni poika pysäytti minut mäen alapäässä. Pojalta oli vielä pienempi poika hukassa, näiden olisi pitänyt kulkea koulumatka yhdessä, mutta isompi ei ollut löytänyt pienempää. Puhelinkaan ei auttanut, kun ei toisella olisi ollut sitä mihin vastata.
"Oletko nähnyt tai tuliko sua vastaan äsken pieni poika?"
Pudistelin päätäni ja kerroin, että en ollut nähnyt, kyselin tarkempia tietoja, isomman pojan hätä oli aito. Olihan hän luvannut huolehtia pienemmän turvallisesti kotiin. Kului useampi minuutti ja vasta sitten hoksasin, että kyllähän minua vastaan oli kuin olikin tullut pieni poika, vain ihan muutama hetki takaperin. Missähän ihmeessä ajatukseni olivat sillä hetkellä olleet, liekö vielä siinä räkättirastaassa, jonka kohtalon murehtimiseen olin käyttänyt pitkät tovit.
Isommalle pojalle tuli kiire, reppu selässään hän lähti juoksemaan saavuttaakseen veljensä, kääntyi vielä katsomaan taakseen.
"Kiitos!"
Siinä hetkessä mietin kiirettä. Sitä kuinka paljon meillä jää näkemättä ja kuulematta, kuinka moni ihminen kohtaamatta tai asia rekisteröimättä vain siksi, koska meillä on jatkuvasti niin kiire.
Viime viikolla muutama lapsi kyseli minulta, miksi minä käyn Zeuksen kanssa vanhainkodeissa? Mietiskelin vastausta ja kerroin lapsille siitä, kuinka suuri vaikutus vierailemaan tulevalla koiralla voi olla. Siitä miten joku liikuttuu kohtaamisesta kerta toisensa jälkeen, ja saa vedet silmiinsä kun palaa muistoissaan kauas vuosien taakse. Ja siitä, miten vanhus jolla ei ole ollut mitää sanottavaa moneen päivään, pidemmästä ajasta puhumattakaan, saa hymyn huulilleen ja nostaa käden tervehdykseen.
Viime viikolla se iänikuinen kiire meinasi vaivata melkoisesti, niin kiire ei kuitenkaan ollut, ettemmekö olisi työpäivän ja lenkin jälkeen lähteneet Zeuksen kanssa käymään vielä kaverikoirakäynnillä. Ja millainen käynti se olikaan, kyllä muistui taas kirkkaana mieleen se, miksi tätä vapaaehtoistyötä tehdään. Eikä tämä meidän vierailumme tuottanut iloa vain vanhuksille, se oli sellainen hyvän mielen vierailu, että hymy pysyi korvissa,vaikka kotiin palaamisen jälkeen totesin, että askartelijat (Etna ja Adja) olivat päättäneet laittaa sängyn petarin vähän uuteen uskoon. Se oli sellainen vierailu, ettei ollut kiire mihinkään, vaikka Zeuksella monesti sisäinen kello kertoo sen, kun vierailu aika alkaa päättymään.
Tänään hengailtiin koirien kanssa pihalla koko aamupäivä. Aurinko lämmitti mukavasti tuohon meidän etupihalle ja otin koirat siihen paistattelemaan päivää samalla kun itse heiluin haravan varressa. Hetken mietittyäni kävin kanitkin hakemassa pihalle. Siinä ne saivat sitten haistella ja ihmetellä vähän elämää neljän seinän ulkopuolella.
Iltavuoron jälkeen oli mukava lähteä koirien kanssa vielä kunntelemaan lintujen konsertointia. Ei tarvinut montakaan sataa metriä kävellä, kun korviin kuului Akselin ja Elinan häävalssi. Kova äänistä keskustelua siellä järven lahdella käytiin, vaan eipä me koirien kanssa viititty jäädä siihen kovin pitkäksi aikaa kuuntelemaan, sen verran kevyt oli meistä jokaisen askel, että piti ihan juoksuksi lopulta laittaa.
Iltalenkkimme kulki pienen matkan luontopolkua pitkin ja kun saavuimme pellon reunaan, kertoi koirien olemus, että joku oli siitä hetkeä aikaisemmin lähtenyt melko vilkkaasti ja sen verran vauhdilla vemmelsääri pisteli menemään, että tarkempi lajitunnistus jäi tekemättä. Yksi kuuden koiran koiran kohtaaminen saakiin melko onnistuneesti purkitettua, kun nappasin ruskuaisen kainaloon ja pitelin sen turpavärkistä kiinni sen aikaa, että päästiin tarpeeksi kauas.
Samaan aikaan silmät yrittivät koko ajan pimenevässä illassa tihrustaa yli pellon, että mitäs möhkäleitä siellä oikein olikaan. Kurjiksi niitä arvelin, mutta pariton lukumäärä hämäsi. Kun pääsin lähemmäksi, antoi kolme valkoista peräpeiliä pellon toisella laidalla jo hieman osviittaa. Koirilta tämä havainto jäi tekemättä, mikä oli varmasti sinällään ihan hyvä. Minä tarkkailin valkohäntäkauriita (joita aikaisemmin kutsuttiin valkohäntäpeuroiksi ja sitä ennen laukonpeuroiksi) ja ne tarkkailivat minua. Koska olimme niiden mielestä kyllin kaukana, ne jatkoivat syömistään. Suuntasimme kuitenkin hiljaksiin niitä kohdin, toki etäisyys välillämme oli kuitenkin koko ajan riitävä, väittäisin jopa, että olin viime kesänä lähempänä villihevosia, kuin nyt koirien kanssa näitä kauriita. Polku olisi vienyt melko läheltä kauriita, vaikka välillemme olisi silti jäänyt yksi valtaoja. En kuitenkaan nähnyt mitään syytä häiritä näitä ruokailevia eläimiä sen enempää, kuin oli pakko. Olimme kuitenkin jo olemassa olollamme häirinneet niiden ruokarauhaa. Aluksi nousi ylös yksi tarkkaileva pää, sitten tilannetta seurasi pian jo neljä valpasta silmää, ja hetken päästä kolmaskin pää nousi ylös. Olimme jättäneet polun oikealle puolellemme, ja vielä kauempana siellä kauriit lopulta tuumasivat meidät melko harmittomiksi kulkijoiksi. Siinä vaiheessa, kun koirat saivat näistä eläimistä vainun, tarkkaili meitä enää vain yksi kauris, muiden jo jatkaessaan ruokailuaan.
Kyllä se vaan kummasti aina ilahduttaa mieltä, kun näitä kohtaamisia luonnon eläinten kanssa tapahtuu. Ja täytyy sanoa, että on ihanaa kun tällaisen kohtaamisen jälkeen pystyy jatkamaan matkaansa hyvillä mielin, tietäen, ettei millään lailla ole aiheuttanut vaaraa tai uhkaa näille luonnon eläimille. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä näistäkin valkohäntäkauriista ainakin osa oli tiineenä ja niiden pitäisi vasoa touko-kesäkuussa. Sellainen ajatus ei aina ihan välttämättä tule mieleen, mutta kyllä minulla mielessä vilahti sellainen ajatus, kuinka suuri stressi tuollaiselle saaliseläimelle olisi joutua esimerkiksi koiran takaa-ajamaksi ihan yleiselläkin tasolla puhumattakaan siitä, kun se mahdollisesti on tiineytensä loppu puolella.
Siksipä tässä hieman aiheen vierestä muistutus ihan meille jokaiselle, sellaisesta ajankohtaisesta aiheesta, kuin rusakonpoikasista. Älkää hyvät ihmiset menkö koskemaan niihin yksinään kyhjöttäviin rusakoiden tai metsäjänisten poikasiin. Ja muistakaa se, ettei lakia koirien kiinnipitämisestä ole kekstitty meidän kiusaksemme, vaan turvaamaan luonnon eläinten ja lintujen pesimä- ja poikimarauha.
Tiistain ilo peipposesta ja västäräkistä jäi melko lyhyeen, kun seurailin työpaikan keittiön ikkunasta pidemmän aikaan alapihalla kyhjöttävää räkättirastasta. Kun parvi oli paikalla se ei juurikaan erottunut joukosta, mutta kun kaikki muut lensivät pois, yksi jäi. Se istuskeli pitkiä aikoja paikoillaan, hypähti sitten kerran tai pari ja jäi taas kyhjöttämään. Jotenkin ajatus ei vain jättänyt rauhaan, se että kyseessä saattoi olla sairas tai loukkaantunut lintu.
Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tämän pahan maailman keskellä, aika riittää murehtimaan vielä yksinäistä räkättirastastakin. Vai onko?
Kotimatkalla pyöräilin menemään melkoista vauhtia, ja sain iskeä jarrut pohjaan, kun pieni poika pysäytti minut mäen alapäässä. Pojalta oli vielä pienempi poika hukassa, näiden olisi pitänyt kulkea koulumatka yhdessä, mutta isompi ei ollut löytänyt pienempää. Puhelinkaan ei auttanut, kun ei toisella olisi ollut sitä mihin vastata.
"Oletko nähnyt tai tuliko sua vastaan äsken pieni poika?"
Pudistelin päätäni ja kerroin, että en ollut nähnyt, kyselin tarkempia tietoja, isomman pojan hätä oli aito. Olihan hän luvannut huolehtia pienemmän turvallisesti kotiin. Kului useampi minuutti ja vasta sitten hoksasin, että kyllähän minua vastaan oli kuin olikin tullut pieni poika, vain ihan muutama hetki takaperin. Missähän ihmeessä ajatukseni olivat sillä hetkellä olleet, liekö vielä siinä räkättirastaassa, jonka kohtalon murehtimiseen olin käyttänyt pitkät tovit.
Isommalle pojalle tuli kiire, reppu selässään hän lähti juoksemaan saavuttaakseen veljensä, kääntyi vielä katsomaan taakseen.
"Kiitos!"
Siinä hetkessä mietin kiirettä. Sitä kuinka paljon meillä jää näkemättä ja kuulematta, kuinka moni ihminen kohtaamatta tai asia rekisteröimättä vain siksi, koska meillä on jatkuvasti niin kiire.
Viime viikolla muutama lapsi kyseli minulta, miksi minä käyn Zeuksen kanssa vanhainkodeissa? Mietiskelin vastausta ja kerroin lapsille siitä, kuinka suuri vaikutus vierailemaan tulevalla koiralla voi olla. Siitä miten joku liikuttuu kohtaamisesta kerta toisensa jälkeen, ja saa vedet silmiinsä kun palaa muistoissaan kauas vuosien taakse. Ja siitä, miten vanhus jolla ei ole ollut mitää sanottavaa moneen päivään, pidemmästä ajasta puhumattakaan, saa hymyn huulilleen ja nostaa käden tervehdykseen.
Viime viikolla se iänikuinen kiire meinasi vaivata melkoisesti, niin kiire ei kuitenkaan ollut, ettemmekö olisi työpäivän ja lenkin jälkeen lähteneet Zeuksen kanssa käymään vielä kaverikoirakäynnillä. Ja millainen käynti se olikaan, kyllä muistui taas kirkkaana mieleen se, miksi tätä vapaaehtoistyötä tehdään. Eikä tämä meidän vierailumme tuottanut iloa vain vanhuksille, se oli sellainen hyvän mielen vierailu, että hymy pysyi korvissa,vaikka kotiin palaamisen jälkeen totesin, että askartelijat (Etna ja Adja) olivat päättäneet laittaa sängyn petarin vähän uuteen uskoon. Se oli sellainen vierailu, ettei ollut kiire mihinkään, vaikka Zeuksella monesti sisäinen kello kertoo sen, kun vierailu aika alkaa päättymään.
Tänään hengailtiin koirien kanssa pihalla koko aamupäivä. Aurinko lämmitti mukavasti tuohon meidän etupihalle ja otin koirat siihen paistattelemaan päivää samalla kun itse heiluin haravan varressa. Hetken mietittyäni kävin kanitkin hakemassa pihalle. Siinä ne saivat sitten haistella ja ihmetellä vähän elämää neljän seinän ulkopuolella.
Iltavuoron jälkeen oli mukava lähteä koirien kanssa vielä kunntelemaan lintujen konsertointia. Ei tarvinut montakaan sataa metriä kävellä, kun korviin kuului Akselin ja Elinan häävalssi. Kova äänistä keskustelua siellä järven lahdella käytiin, vaan eipä me koirien kanssa viititty jäädä siihen kovin pitkäksi aikaa kuuntelemaan, sen verran kevyt oli meistä jokaisen askel, että piti ihan juoksuksi lopulta laittaa.
Iltalenkkimme kulki pienen matkan luontopolkua pitkin ja kun saavuimme pellon reunaan, kertoi koirien olemus, että joku oli siitä hetkeä aikaisemmin lähtenyt melko vilkkaasti ja sen verran vauhdilla vemmelsääri pisteli menemään, että tarkempi lajitunnistus jäi tekemättä. Yksi kuuden koiran koiran kohtaaminen saakiin melko onnistuneesti purkitettua, kun nappasin ruskuaisen kainaloon ja pitelin sen turpavärkistä kiinni sen aikaa, että päästiin tarpeeksi kauas.
Samaan aikaan silmät yrittivät koko ajan pimenevässä illassa tihrustaa yli pellon, että mitäs möhkäleitä siellä oikein olikaan. Kurjiksi niitä arvelin, mutta pariton lukumäärä hämäsi. Kun pääsin lähemmäksi, antoi kolme valkoista peräpeiliä pellon toisella laidalla jo hieman osviittaa. Koirilta tämä havainto jäi tekemättä, mikä oli varmasti sinällään ihan hyvä. Minä tarkkailin valkohäntäkauriita (joita aikaisemmin kutsuttiin valkohäntäpeuroiksi ja sitä ennen laukonpeuroiksi) ja ne tarkkailivat minua. Koska olimme niiden mielestä kyllin kaukana, ne jatkoivat syömistään. Suuntasimme kuitenkin hiljaksiin niitä kohdin, toki etäisyys välillämme oli kuitenkin koko ajan riitävä, väittäisin jopa, että olin viime kesänä lähempänä villihevosia, kuin nyt koirien kanssa näitä kauriita. Polku olisi vienyt melko läheltä kauriita, vaikka välillemme olisi silti jäänyt yksi valtaoja. En kuitenkaan nähnyt mitään syytä häiritä näitä ruokailevia eläimiä sen enempää, kuin oli pakko. Olimme kuitenkin jo olemassa olollamme häirinneet niiden ruokarauhaa. Aluksi nousi ylös yksi tarkkaileva pää, sitten tilannetta seurasi pian jo neljä valpasta silmää, ja hetken päästä kolmaskin pää nousi ylös. Olimme jättäneet polun oikealle puolellemme, ja vielä kauempana siellä kauriit lopulta tuumasivat meidät melko harmittomiksi kulkijoiksi. Siinä vaiheessa, kun koirat saivat näistä eläimistä vainun, tarkkaili meitä enää vain yksi kauris, muiden jo jatkaessaan ruokailuaan.
Kyllä se vaan kummasti aina ilahduttaa mieltä, kun näitä kohtaamisia luonnon eläinten kanssa tapahtuu. Ja täytyy sanoa, että on ihanaa kun tällaisen kohtaamisen jälkeen pystyy jatkamaan matkaansa hyvillä mielin, tietäen, ettei millään lailla ole aiheuttanut vaaraa tai uhkaa näille luonnon eläimille. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä näistäkin valkohäntäkauriista ainakin osa oli tiineenä ja niiden pitäisi vasoa touko-kesäkuussa. Sellainen ajatus ei aina ihan välttämättä tule mieleen, mutta kyllä minulla mielessä vilahti sellainen ajatus, kuinka suuri stressi tuollaiselle saaliseläimelle olisi joutua esimerkiksi koiran takaa-ajamaksi ihan yleiselläkin tasolla puhumattakaan siitä, kun se mahdollisesti on tiineytensä loppu puolella.
Siksipä tässä hieman aiheen vierestä muistutus ihan meille jokaiselle, sellaisesta ajankohtaisesta aiheesta, kuin rusakonpoikasista. Älkää hyvät ihmiset menkö koskemaan niihin yksinään kyhjöttäviin rusakoiden tai metsäjänisten poikasiin. Ja muistakaa se, ettei lakia koirien kiinnipitämisestä ole kekstitty meidän kiusaksemme, vaan turvaamaan luonnon eläinten ja lintujen pesimä- ja poikimarauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti