Perjantaina töiden jälkeen lähdin hyvillä mielin koirien kanssa lenkille. Katselin jo kaukaa, että liekö läheisen järvenlahden Akseli ja Elina joutsenet saapuneet pellolle ruokailemaan. Lähempänä hieman jo hymyilytti. Millainen lintubongari on sellainen joka ei erota toisistaan pellolla ruokailevia joutsenia ja pyöröpaaleja.

No, ei kovin pitkälti  tarvinut kävellä, kun aikaisempi havainto joutsenista osoittautui kuitenkin oikeaksi. Koiratkin huomasivat pellolla olevan pariskunnan, joista toisen levätessä, toinen tarkkaili valppaana ympäristöään ja erityisesti meitä.

Kun väistämättä peltojen välisellä tiellä jouduimme lähestymään joutsenia, nousi toinenkin joutsen jaloilleen ja ne siirtyivät rauhallisesti hieman etäämmälle. Koirat olivat tietenkin intopiukkana joutsenista, mutta siitä huolimatta yritettiin jälleen päästä niiden ohi häiritsemällä vain juuri sen verran, kuin se oli välttämätöntä.

Olen tykästynyt tuohon pieneen luontopolun pätkään siinä määrin, että sinne tuli lähdettyä tänäänkin. Nyt sen jo melkein pääsee kuivin jaloin, vaikka melko mutainen tuo yksi pellon reuna vielä on. Kävelimme koirien kanssa pitkospuita pitkin, kun yhtäkkiä ihan vierestä, arviolta 1-1.5 metrin päästä lähti huutava lintuparvi lentoon. Kovasti yritin miettiä, että mitä ihmeitä ne olivat, koska kooltaan ne eivät olleet isoja ja niillä oli pitkä nokka.

Pohdinta ei tuottanut tulosta ja lintuparvi oli jo lentänyt tiehensä. Tulipahan taas todettua, että aika hitaasti näitä lintuja oppii, kun opiskelee niitä vain sitä mukaa, kun niitä näkee luonnossa. Ja onnettomalla tietämyksellä lajitunnistus on sitten hieman haasteellista.

Matka jatkui ensin pitkospuita ja sitten polkua pitkin, tuli tehtyä vielä yksi ihana havainto. Tämän kevään ensimmäinen punarinta hääräili hyvin toimeliaana pienessä metsikössä, luontopolun kupeessa.

Koirilta jäivät tältä illalta kynnet leikkaamatta, kun olen ruuanvalmistuksen, siivoamisen ja pyykinpesun ohella selannut läpi lintukirjaa kerta toisensa jälkeen. Aikaisemmin mainittu lintuparvi jäi vaivaamaan mieltä ja yritin selvittää sitä, että mitä ihmeitä ne oikein olivat. Tulinpa ääneenkin maininneeksi, että ensimmäisenä tuli mieleen viklo, mutta enpä sitten lintukirjasta "vikloa" löytänyt. Metsäviklo sen sijaan löytyi ja pian sen jälkeen myöskin liro. Kuvausten perusteella päädyin siihen, että kyseessä olisi ollut liroparvi, lähempi tarkkailu kuitenkin kertoi sen, että lirot muuttavat suomeen vasta toukokuussa, kun taas metsäviklot saapuvat jo huhtikuun alussa. Näin ollen jouduin kuitenkin päätymään siihen, että (metsä)vikloja ne linnut olivat, ainakin amatöörin mielestä.

Etnalla on ollut jostain syystä ahdistusmaksimus päivä tänään, eikä imurointi juurikaan ilahduttanut sitä yhtään. Ensin se pyöri levottomana ympäriinsä ja hakeutui sitten häkkiin piiloon. Jotenkin tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi se tulee, sen ääniherkemmäksi se muuttuu. Ensimmäisen kerran huomasin sen arastelevan ja pelkäävän kilisevää avainnippua muistaakseni 2013, eikä se ole siitä muuttunut, ainakaan parempaan suuntaan. Ja vasta viime aikoina olen havahtunut miettimään sen "kanin koulutusta" siltä kantilta, että se käy porttia kolistelevan kanin hiljentämässä siksi, että kanin aikaan saama meteli ahdistaa sitä. Toisinaan pelkästään jo se, kun kilistelen astioita keittiössä saa Etnan vetämään hännän koipien väliin ja hipsimään mahdollisimman kauaksi äänen lähteestä.

Siispä perjantainen siivous ja pyykinpesu päivä eivät olleet koiran mieleen. Päivän hyvän tuulen lenkki, jäi kauniiksi muistoksi, iltalenkin ollessakin ihan toista maata. Etnan ahdistuneisuus ei oikeastaan helpottanut koko lenkin aikana ja oma ärtymystila kohosi kovaa kyytiä kohti taivaan kantta, kun Adja nappasi jotain tien poskesta ja nielaisi saaliinsa, ennen kuin ehdin käskeä sitä luovuttamaan löytönsä.
Viimeiset kilometrit menivät sitten mietiskellessä sitä, että oksennuttaako, vaiko ei eikö oksennuta koiran heti kotiin päästyä. Syynä tähän pohdintaan jatkuvat ilmoitukset erilaisten myrkkysyöttien löytymisestä maastosta. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että kun lopulta pääsimme koirien kanssa kotiin, oksennutin tuon lauman nuorimmaisen, niin vastenmielistä kun se onkin. Ei tarvinut lähteä hiilitablettien ostoon, eikä suunnata kohti eläinlääkäriä, tällä kertaa koko operaatio osoittautui hätävarjelun liioitteluksi. Vain 1.5 viikkoa aikaisemmin olin kuitenkin saanut varoituksen siitä, että rotanmyrkkyä sisältäviä lihapullia oli löytynyt vain reippaan kymmenen kilometrin päästä näistä nykyisistä asuinseuduista.

Tänään lauantaina oli vihdoin ikuisuuksilta tuntuvan ajan jälkeen sellainen päivä, että kun kaikki pakolliset menot ja kauppareissut tuli tehtyä, ei ollut pakko lähteä mihinkään. Jaoin takapihan aitauksen kahtia niin, että ulos ihanasti lämmittävästä auringosta pääsivät nauttimaan sekä koirat, että kanit ja päätin istua hetkeksi alas ihan vain siitä ilosta, ettei ole pakko nousta ylös, jos ei ihan itse sitä halua..

Päivälenkillä yritettiin käydä uudelleen tiirailemassa punarintaa, sitä ei vain näkynyt. Akselin tarkkaan valvovan silmän alla sen sijaan uskollinen Elina ojenteli pitkää kaulaansa pienen niemen nokkaan, ruokojen ja kaislikon keskelle rakennetussa pesässään. Ja iltalenkillä ihmeteltiin erään talon pihaan "ruokapöydän" ääreen saapuneita sepelkyyhkyjä, joiden ruokarauhaa valitettavasti häiritsimme olemassa olollamme sen verran, että ne lensivät tiehensä. Uusia lintuhavaintoja ei nyt vielä ainakaan tänään tullut tehtyä, vaan eiköhän niitä taas kohta lisää kartu. Jos ei muuten, niin ihan vain siitä syystä, että olen näköjään tuon "linturaamatun", eli Suomen lintujen lajimääritysoppaan ottanut unikaveriksi ja joka ilta ennen nukkumaan menoa tulee käännyttyä sen puoleen ja tankattua uutta tietoa päähän.