Töiden jälkeen päätin lähteä koirien kanssa vähän kauemmaksi iltalenkille, kun sattui olemaan auto käytettävissä. Aurinkokin paistoi ihan lämpimästä pitkästä aikaa ja siitä syntyi ajatus käydä etsimässä samalla muutama geokätkö. En ollut vielä ehtinyt autolta kovinkaan pitkälle, kun totesin, että viime päivien ja öiden sadekuurot, jolloin taivaalta on vuorotellen tullut vettä, räntää ja rakeita, olivat saaneet metsänpohjan melko märäksi.

Alkuun pääsi etenemään melko sujuvasti polkua pitkin, sitten piti alkaa hyppelemään polun reunalta toiselle ja lopulta hakemaan askelten paikkaa jo hieman tarkemmin. Koiratkin taituroivat jokainen omalla tyylillään ja niiden "pellehyppyjä" seuraillessa alkoi hieman jo huvittamaan, vaikka tulvivat polut muuten ehtivätkin jo vähän tympiä. Mitä pidemmälle polku kulki, sen märemmäksi maasto muuttui, eikä kiertämäänkään oikein päässyt.

Jalassa oli "olevinaan vedenpitävät" kengät, ja hyvin ne vettä pitivätkin, sisäpuolellaan. Tulipahan tämäkin nyt sitten koettua, kun tasapainottelu läpimärän ja liukkaan, kaatuneen puunrungon päällä aikaan sai tämän vuoden ensimmäisen emämulauksen. Ensin ärsytti ja harmitti, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässäkö sitä nyt jää jälleen kerran kätköt hakematta, kun on puoleen sääreen asti ihan märkä. Sitten alkoi jo tilannekomiikka voittaa, suupielet nytkyivät kun jatkoin hykerrellen koirien kanssa matkaa. Oikeastaan koko mulahdus olikin aika huvittavaa, toki siinä hötäkässä toinen käsivarsi vääntyi vähän miten sattuu ja kipuilee vähän vieläkin. Alun harmituksen jälkeen totesin vain, että hyvä oli kun kengät ja sukat, housutkin vähän siinä sivuissa kastuivat, eipähän enää tarvinut yhtään varoa mihin astui.

Koiratkin olivat innoissaan, ja niiden askel keveni huomattavasti, kun maaperä kohosi hieman eteen päin käydessä ja kaikista märimmät maastonkohdat jäivät taakse. Innoissani marssin hyvän matkaa ohi geokätkön ja palailtiin hiljaksiin koirien kanssa takaisin päin. Päästiin sitten taas ihan poluttomaankin maastoon talsimaan, kun minä pyörin metsässä ympyrää kädessäni olevaa älylaitetta tuijotellen. Jälleen kerran kävi niin, että kun hiljalleen laskeuduimme rinnettä alas ajattelin, että "tuolla se kätkön täytyy olla", sieltä sitä kävin kuitenkin vasta viimeisenä etsimässä ja pienen liukastelun ja kalliokiipeilyn jälkeen sen löysinkin. Tuo kipeä käsivarsi ei vaan oikein tykännyt siinä kallioseinällä kiipeilemisestä ja roikkumisesta.

Kun ensimmäinen kätkö tuli kuitattua löydetyksi päätin lähteä etsimään vielä toista kätköä. Eihän sinne ollut matkaa linnun tietä kun vain muutaman kilometrin matka. Niin, siis linnuntietä... ;)

No tulipahan tehtyä siinä samalla ainakin kunnon iltalenkki koirien kanssa, vaikka omaa askellustani säesti jatkuva hienoin litinä. Ei sitä oikein voi kuin kerta toisensa jälkeen ihmetellä sitä, miten tämä kyseinen harrastus saa ainakin minut käymään läpi laajan tunteiden kirjon, oikeastaan tunteiden koko skaalan ja vieläpä joka kerta, kuten tänäänkin. Päälimmäiseksi jää kuitenkin jokaisen onnistumisen jälkeen aina ihan uskomattoman hyvä fiilis ja vaikka vai hetkeä aikaisemmin olisi itsekseen päättänyt, ettei tämän jälkeen etsi enää yhtäkään kätköä, onnistumisen  jälkeen tulee aina hirvittävä palo päästä seuraavalle kätkölle. Jotenkin vaan kerta toisensa jälkeen huomaan tykkääväni tästä kätköilystä aina vain enemmän. Parasta siinä on se, että sitä voi harrastaa lähes missä vaan ja koirat voivat kulkea harrastuksessa mukana, maalla tai kaupungissa. Itse toki tykkää eniten metsäkätköistä, ja siinä tulee usein vahingossa vietettyä laatuaikaa koirien kanssa metsässä tunti tolkulla.

Retkeily kausikin tuli aloiteltua tälle vuodelle, voisi sanoa, että oli jo korkea aika. Toki sitä on moneen kertaan tullut koirien kanssa käytyä lintujenbongailu reissuilla, mutta viime viikonloppuna lähdettiin metsään yöpymistarkoituksessa. Paikanpäälle saapui muutama muukin, (totuuden nimissä, kaikki ne muut arviolta 40 ihmistä olivat saapuneet paikalle jo hyvissä ajoin ennen meitä, me saavuimme paikalle sitten hännänhuippuina)
Muilla oli tarkoituksena yöpyä puolijoukkueteltoissa, mutta koskapa minä olin itsekkäästi raijannut retkelle mukaan myös koirat lupauduin nukkumaan koirien kanssa omassa (laina) teltassa.

Tuo yhteensä vajaan vuorokauden mittainen reissu oli ihan miellyttävä kokemus, todettua tuli jälleen kerran se, että kaikkien sosiaalisten ihmisten keskellä minä taidan olla melkoinen erakkohermanni. Tai voisihan se toki ajatella niinkin, että yleensä kun tulee lähdettyä luonnonhelmaan, on ajatuksena päästä hiljenemään sen äärelle. Ei voida kuitenkaan ajatella, että jokainen näistä useasta kymmenestä ihmisestä jakaisi kanssani samat ajatukset, etenkään kun päällimmäisenä mielessä jokaisella lienee kuitenkin olla ajatus mukavasta yhdessäolosta ja hauskan pitämisestä luonnon helmassa.

Ja kyllähän siitä luonnosta pääsi nauttimaan ihmispaljoudesta huolimatta.  Kevätillan ja yön, aamusta puhumattakaan, konsertointi oli uskomattoman kaunis. Mustarastaat lauloivat kilpaa, siitä huolimatta että olimme kansoittaneet niiden elinympäristön. Joutsenten huuto kulki pitkin Näsijärven selkää ja kurkien huuto lämmitti mieltä. Siltikin, ehkäpä kaikista sykähdyttävintä oli kuunnella kuikan huutoa. En osaa sanoa mikä siinä on niin erityistä, mutta kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden perään kuikan huudossa vain on sitä jotakin.

Olin pystyttänyt teltan hyvissä ajoin päivällä ja ennen puoltayötä vetäydyimme koirien kanssa yöpuulle. Koirille oli mukana vaikka ja mitä, oman makuupussin ohella myös monta fleecehuopaa. Vaan miksi suotta nähdä sellaista vaivaa, tuntuivat koirat pohtivan. Olisihan se yksi makuupussi riittänyt ja se muuten pistettiin riittämään. Meitä nukkui siinä makuupussissa sitten neljä ;)

Ei haitannut alla ollut kova maa, olihan siinä välissä toki retkipatja ja makuupussi. Itseasiassa siinä oli yllättävän miellyttävä nukkua, tai torkkua. Torkkumiseksi meinasi se yö vähän mennä, eikä vähiten siksi, että kun meidän telttakylä lopulta hiljeni, oli ihana kuunnella yön ääniä. Kylmäkin kuulemma yöllä oli, olivat jotkut kamiinasta huolimatta puolijoukkueteltoissaan palelleet. Ei minulla siitä oikein tietoa olla tai ei se juurikaan haitannut, vaikka ulkona pakkasen puolella ilma vähän kävikin. Siitä sen kai huomasi, että vaikka koirille teltassa olikin vettä tarjolla ja ne usein yöllä juomassa käyvätkin, niin eivät kyllä tuona yönä käyneet. Jotain pientä häikkää teltan ilmanvaihdossa oli, yön aikana nimittäin kertyi kosteutta sekä sisä- että ulkoteltan väliin, kuin myös retkipatjan ja makuupussin väliin. Siinä kun sitten yön mittaa toisinaan asentoa vaihteli ja makuupussi siirtyi kostuneeseen kohtaan, tuli tietenkin kosteus ja sen myötä myös aavistus kylmyyttä pussin läpi. Siitä kuitenkin selvittiin.

Zeus olisi ollut valmis siirtymään aamutoimiin jo viiden tietämillä. Venytin heräämistä tai oikeammin ylös nousemista kuitenkin muutamalla tunnilla eteen päin ja siirryimme aamukahvin keittoon Näsijärven rantaan siinä seitsemän nurkilla. Täytyy sanoa, että melkoista tervaa siitä kahvista tuli, mutta mikäs siinä oli tervaa juodessa parhaassa aamukahvi seurassa,  luonnon ihmeitä kuunnellen ja katsellen.  Vaikka aurinko paistoi, ei se juurikaan vielä lämmittänyt, järven ranta oli kivien varjossa vielä kauniissa riitteessä. Valo ja varjot leikkivät kevät aamussa, linnut jatkoivat konsertointiaan ja koirat himoitsivat minun aamiaistani. Hetki oli varsin idyllinen siis, tietenkin.

Edeltävänä perjantaina sain seurailla joutsenten lentoa. Tuossa meidän kodin  lähettyvillä hengailee kaksikin pariskuntaa. Akseli ja Elina muutaman mutkan takana, nimetön pariskunta vt 12 toisella puolella. Jonkinlaista hämmenystä ja ehkä pientä kismaakin oli tuolloin perjantaina aistittavissa, tai ehkäpä me olemassa olollamme saimme sen kaiken aikaan. Kävelimme pellon laitaa pitkin ja jo kaukaa kuului joutsenten huuto, hetken kuluttua pellolle laskeutui yksi valkea lintu. Ja vain muutaman ajatuksen myöhemmin peltoa kiersi lentäen kaksi muutakin joutsenta, nämä eivät kuitenkaan laskeutuneet pellolle, vaan jatkoivat lentoaan takaisin saapumis suuntaansa. Kolmaskin joutsen nousi siivilleen ja lähti tavoittelemaan kahta muuta joutsenta. Mikä lie tarina niillä olisi ollut kerrottavana.

Lauantai-aamuna saimme ihastella lenkin yhteydessä kahtakin joutsen pariskuntaa. Melko lähellä toisiaan, ensimmäinen ruokaili pellolla ja jälkimmäinen oli selvästi ottamassa hieman lepoa, liekö matka pesimäseuduille, vielä monen rupeaman päässä.
Piha puiden pöntöillä vaikuttaa hiljaiselta, pitkään aikaan en kummallakaan pöntöllä ole nähnyt pienintäkään liikettä. Mitenhän on mahtanut käydä valtataisteluissa niiden suhteen. Olisihan se mukava, jos edes jommassa kummassa pöntössä onnistuisi pikku lintujen pesintä.

Vaikka asustelemmekin lähellä vt 12 ja sieltä kuuluu aikalailla jatkuva liikenteen melu ainakin jossain määrin, ovat linnut tässä ympäritössä laulaneet niin riemullisesti ja voimallisesti, että se melkein toisinaan peittää alleen tuon valtatien melun. Tarkoitukseni oli tänään pitkän aamulenkin ja vielä pidemmän päivälenkin jälkeen lähteä vielä illalla töiden jälkeen rauhalliselle lenkille koirien kanssa metsän siimekseen. Kuuntelemaan, mitä luonnolla olisi tänä iltana meille kerrottavanaan.

Ilta oli jo hämärtynyt. Satoi vettä. Oli hiljaista. Tavattoman hiljaista. Yritin saada kaikki aistit herkistettyä, kuulla edes yhden linnun sirkuttavan illan hiljaisuudessa, sateen kastellessa asfalttia. Lopulta kulkiessani metsikön reunaa, astellessani polkua pitkin, kantautui korviini vaimea kujerrus. Se ei ollut kyyhky, ei mikään niistä, eikä myöskään teeri. Itseasiassa minulla ei ole aavistustakaan mikä lintu siellä hiljaa yksinään kujersi, mutta se jäi tämän iltaisen lenkin ainoaksi laulajaksi, ja hiljeni pian sekin.

Loppu lenkki taittui taas asfalttia pitkin, se kiilsi. Sade yltyi. Yritin vetää takin huppua paremmin suojakseni, poskia pitkin valui vesi, vettä. Makeaa ja suolaista.

Päivällä sain tiedon siitä, että yksi pitkäaikainen, nelijalkainen ystävä on poissa. Ensimmäisenä mieleen nousi ajatus siitä, milloin ja miten sen viimeksi kohtasin. Olinko kärsivällinen, olinko lempeä, vai kuljinko vain ohi näkemättä, huomaamata, huomioimatta. Pyysinkö vain, niin kuin liian monta keraa elämässä, sitä väistämään pois tieltäni. Ajatuksiin nousi yö yhdeksän vuoden ja kahden päivän verran yli kymmenen kuukauden takaa. Yö jolloin kävelin märkänä kiiltelevää asfalttia pitkin itkien, koska tiesin, että siellä sateessa kulkiessani ei kukaan voi tietää, ovatko poskiani pitkin valuvat vedet, sadepisaroita, vai kyyneleitä.

Siitä kun viimeksi kohtasin tämän nelijalkaisen ystävän, tulee huomenna viikko. Kyllä minä sen huomasin, ja sitä huomioin. Otin sen mukaani ulos ja olin sille läsnä. Sen pienen hetken, siinä illassa. Olin sille läsnä, tietämättä siitä, ettei se enää olisi sitä minulle, tietämättä sitä, ettei sitä enää olisi.

En minä näistä tällaisista koskaan ääneen puhu, enkä osaa puhua, saati sitten halua tehdä sitä. Jokainen ihminen käsittelee surua omalla  tavallaan. Minä teen sen yksin, tai näiden "eläinterapeuttien" kanssa. Minulla ei ole tapana näyttää surujani muille, tai puhua niistä. Siksi minä tänäänkin kuljin sateessa yksin, tai yhdessä omien koirieni kanssa, siksi minä itkin sateessa, ettei kukaan vain näe kyyneleitäni.

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina,
älä anna turhaan sydämesi itkeä.

(Kirjoittaja tuntematon)

Oikeastaan tässä hetkessä, hiljaisessa asunnossa, jossa kaikki muut jo nukkuvat, ei ole mitään sanottavaa, ei lisättävää. Kyyneleet valuvat poskilla, luopumisen tuska pusertaa sydäntä, rintaa ahdistaa, päätä särkee ja pakottaa ja se suuren surun kipeä möykky, se rautainen nyrkkiin pusertunut koura on sulkenut sisäänsä pallean ja osan keuhkoistakin. Ei sitä oikein osaa muuten kuvailla, sitä miltä suru tuntuu. Se on, se vain on ja tekee lupaa kysymättä pesänsä ihmisen sisään. Eikä siinä auta, kuin elää vain päivä ja hetki kerrallaan.

Sen enempää tai vähempää inhimillistämättä, "koirahan se vain on" tai oli, sen suurempaa numeroa siitä tekemättä, meillä jokaisella on oikeus surra, ja työstää näitä asioita omalla tavallamme. Minulla surutyön tekeminen taisi alkaa tästä, ja surutyötä teen, siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ollut oma koira. Enkä juuri tällä hetkellä halua edes ajatella sitä, miten aion selvitä siitä, kun tulee eteen se päivä, jolloin minun rakkauteni ja ystävyyteni punnitaan.

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen, 

saat kulkea rajalle ajattomuuden. 

Olet kimallus,

olet pilven lento, 

kasteisen aamun pisara hento. 

Et ole poissa,

vaan luoksemme saavut

mukana jokaisen nousevan aamun

ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotat meille hyvää yötä.