Niin se vaan kevät tulla porskuttaa. Tänään aamulenkillä löysimme koiren kanssa ensimmäiset sinivuokot, siinä samalla kun keräsin kaneille pienen pieniä vihertäviä ruohonkorsia, heinänalkuja, vuohenputkia ja pikkuruisia voikukan lehtiä. Aikamoinen ero kevään etenemisessä on täällä ja Rokualla, jossa vietimme koirien ja ystävien kanssa erittäin mukavan pääsiäisen.

Tänään töissä katselin miten Sitruunaperhon lentää liihotteli ikkunan ohi, Rokualla kävimme vielä vime sunnuntaina lenkillä järven jäällä. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin...

Lähdettiin koirien kanssa pääsiäisen viettoon vähän kauemmaksi menopaluu ja muutama pikkureissu pääsiäisen aikana kerrytti kilometrejä semmosen karvan verran alle 1300. Matkan varrella pidettiin tietenkin aina sopivasti taukoja niin ihmisiä, kuin koiriakin ajatellen ja jälleen kerran noistakin kilometereistä selvittiin ihanan kivuttomasti. Hieman nuo rauhallisesti häkissä nukkuen matkustavat kääpiöpinserit aiheuttivat ihmetystä ja kysymyksiin siitä, miten ne matkustavat niin rauhallisesti, en osannut muuta sanoa kuin, "ettei niillä ole muuta mahdollisuutta." Ja eiköhän se ole ainakin jonkin sortin puolitotuus. Ainakin ne ovat saaneet jokainen oppia ihan pienestä asti matkustamaan autossa, pitkiäkin matkoja, eikä pahoinvointi ole ollut koskaan näille kääpiöpinsereille ongelma. Ne saavat syödä ruokansa kellon aikojen mukaan, mikä tälläkin reissulla tarkoitti sitä, että samalla kun pidimme itse ruokatauon eräällä huoltoasemalla, saivat koiratkin syödä iltamurkinsa. Häkissä, kaikki sulassa sovussa ja lyhyen ulkoilun jälkeen matka jatkui taas, eikä kenenkään tarvinnut matkustaa tyhjin vatsoin.

Se mikä torstai-illan ajomatkassa oli ikävää oli jatkuva räntäsade, mutta eipä se enää haitannut kun lopulta huomasimme saapuneemme kuin talven ihmemaahan.

Tien molemmin puolin olevat kinokset olivat kevyesti metriset ja metsissäkin lunta oli ihan riittämiin. Meidän iloksemme kuitenkin päiväsaikaan kelit pysyivät plussa asteiden puolella, niin ihanista lumisista maisemista huolimatta, ei tarvinut palella. Koiratkin tykkäsivät, kun saivat painaltaa menemään ilman ylimääräisiä vaatekertoja.

Pääasiassa koirat kulkivat kytkettyinä, oleskeltiinhan me ihan kansallispuiston tuntumassa. Lisäksi viereisen mökin Romeo ja Zero aiheuttivat pientä päänvaivaa, kun etenkin Zero suuressa nuoren pojanklopin uteliaisuudessaan ei voinut vastustaa kiusausta kulkeutua kerta toisensa jälkeen meidän majapaikkamme pihaan nuuskuttelemaan.


Mitähän meitä olisi ollut, liekö seitsemän kaksijalkaista pääsiäisen vietossa. Näistä tietenkin minua lukuunottamatta kaksi oli meidän lauman koirille aikalailla vieraita. Toista ne eivät olleet minun muistaakseni tavanneet koskaan ja toisen kertaalleen kolmisen vuotta sitten. Mahtuipa mökkiin vieläpä kaksi muutakin koirille vähän vähemmän tuttua tyyppiä ja kaksi hyvinkin tuttua. Itseäni hieman askarrutti, miten meidän sekameteli soppa sinne sekaan mahtuu, nuo meidän kääpiöpinserit kun eivät aina ole niin kovin huomaamattomia, saati sitten huomaavaisia.

Sohvan nuo ottivat omakseen heti, ja pitivät kyllä huolen siitä, että se oli lähes aina miehitettynä. Meinasipa kerran Etna jäädä pahemman kerran litistyksiin, kun Enppu nousi sohvalta ylös vain kurkottaakseen pöydältä jotain ja istuutui sitten alas. Etna oli kuitenkin lattialta huomannut heti tilaisuutensa tulleen, tuumasi kai hiljaa mielessään, että "ken pyllynsä nostaa se paikkansa menettää" ja niin neiti makoili jo tyytyväisenä sohvalla. Ja olisihan se alle jäänyt, pahemman kerran, ellei joku olisi hätäpäissään huutanut varoitusta ja Etna tullut huomatuksi juuri ajoissa.

Vähän minua oli mietityttänyt se, miten Etna suhtautuu näihin vieraampiin ihmisiin, vaan eipä olisi tarvinnut sellaista murehtia. Vaikka Etna muutamaan otteeseen pääsiäisen aikana saikin näitä "mystisiä ahdistukohtauksiaan", eivät ne yltyneet kovin pahoiksi ja niiden kanssa pärjättiin hyvin. Parasta oli kuitenkin se, että Etna oli sinut kaikkien saman katon alla nukkuvien kanssa. Niin majesteetillisesti, kuin vain Etna voi osata, se kyllä löysi paikkansa, vaikkapa sitten täyteen ahdeluta sohvaltakin.

Yksi erityinen asia lienee mainittavan arvoinen. Yksi tyttö nousi pöydän äärestä, ihan samalla tavalla, kuin monta kertaa aikaisemminkin tuolla mökillä olo aikana. Tilanne oli hyvin rauhallinen, mutta tällä kertaa tytön kädessä oli rullalle kääritty lehti. Etna sai aivan hirmuisen sätkyn huomatessaan tytön kädessä olleen lehtirullan, se lähti sohvalta räjähtävällä nopeudella liikkeelle häntä koipien välissä ja pakeni paikalta. Lähes täysin samanlainen tilanne syntyi viime kesänä, kun makuuhuoneeni ikkunasta lensi sisään ampiainen. Yleensä autan ne takaisin ulos, mutta silloin kun samassa tilassa on koiria ja ampiainen, en ota turhia riskejä ja siksi tuon ampiaisen kohtalo oli sinetöity. Käärin lukemani koiramme lehden rullalle ja rupesin tähtäilemään ampiaista, kun Etna sai tuollaisen ihan samanlaisen sätkyn. Vielä pitkään ampiaisen elämän päättymisen ja lehtirullan katoamisen jälkeen Etna hiippaili seinien vierttä häntä koipien välissä ja pälyili ympärilleen, kuin hyökkäystä odottaen. Sitä miksi näin käy, ei voi kuin arvailla. Yhden asian kuitenkin tiedän, minä en tuota koiraa ole koskaan rullalle käärityllä lehdellä läiminyt, en edes käyttänyt kyseisenlaista asetta pelotteena. Tuolla mökillä tapahtuma herätti tietysti suurta ihmetystä, eihän tyttö ollut voinut tietää, että Etna säikähtäisi niin paljon tuota rullalle käärittyä lehteä, johon kaksi muuta koiraa ei reagoinut millään lailla. Eikä tyttö ollut sitä milläänlailla pahuuttaan tehnyt. Sinä iltana kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin varautuneisuus katosi Etnan silmistä.

Ulko-ovesta ja edes takaisin kulkevista ihmisistä nämä eivät olleet juurikaan moksiskaan, mutta vessan ovi oli kyllä varsin kiusallinen. Sen narina yllytti koirat kerta toisensa jälkeen haukkuun, eivätkä ne tuntuneet välillä edes itse ymmärtävän, mille ne oikein haukkuivat. Mikro oli toinen, mikä niiden mieliä hämmensi. Ne sekoittivat ilmeisesti mikron kilahduksen ovikelloon ja toimivat tietenkin sen mukaisesti.

Haukkumiseen sai siis puuttua useampaan otteeseen, ennen kuin asia alkoi mennä perille.

Lenkkimaastot saattaisivat jonkun mielestä olla yksitoikkoiset.. Minusta ne olivat kuitenkin varsin viehättävät, etenkin kun ne jatkuivat silmänkantamattomiin. Toki mielessä kävi, että kesällä niihin maisemaan saattaisi kyllä eksyä varsin helposti ja kun hetken pyörisi ympyrää, ei enää olisi aavistustakaan siitä, mistä suunnasta oikein oli tullut. Koirat toki varmaan löytäisivät kyllä sitten reittin takaisin.

Katsoipa sitten mihin suuntaan tahansa, näkyi tietä lukuunottamatta kaikkialla vain mäntyjä. Tiellä sen sijaan näkyi minun ja koirien lisäksi kaksi sankaria älypuhelin kourassa, edes takaisin kävelemässä.

"En minä nyt tiedä, liikkuuko tuo pallo nyt tähän vain tuohon suuntaan."

Pohdinnan aiheena oli siis että oliko meidän tarkoitus lähteä risteyksestä oikealle vai vasemmalla, ja tarkoituksena löytää läheinen, n. kilometrin päässä sijaitseva geokätkö. Eipä ole koirien kanssa ennen geokätkeilyä harrastettua, ja jos totta puhutaan, niin epä ole juuri ilman koiriakaan. Olen elämäni aikana, tätä ennen löytänyt vain kaksi geokätköä. Yhden vahingossa ja toisen sitten kavereiden kanssa tarkoituksella. No aikansa edes takaisin käveltyään välkyt lopulta löysivät arvoitukseensa ratkaisun ja geokätkökin löytyi, sieltä mistä pitikin. Paikan päällä yritin saada koirista otettua hienoa yhteiskuvaa, mutta melko toivotonta se oli, monestakin syystä. Olen aivan toivoton kameran käyttäjä, kamera ei ollut yhteistyö haluinen ja siinä hermoillessani sain koiratkin hermostumaan. Tässäpä siis tuon valokuvausrupeamana tuloksia, eipä ne nyt kovin mairittelevia ole :)

Noh, yritys hyvä kymmenen nyt kuitenkin. Mitä nyt Zeus hieman hermostui siitä kun komensin Adjaa, Etnaa puolestaan kiinnosti huomattavasti enemmän geokätköily ja Adjalla nyt ei ihan muuten vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä istua hetkeäkään paikoillaan. Ehkäpä olisi parasta kun minä vain jättäisin tarttumatta kameraan, kun kerta vaikuttaa siltä, että se on ihan yhtä tyhjän kanssa :D 

Onneksi se meidän maailma ei kaadu siihen, ettei saada yhtä jos toistakaan valokuvaa onnistumaan. Mökin pihalle palaillessa en voinut olla mitään muuta kuin tyytyväien, kun olin orjallisesti pitänyt koiria kytkettyinä. Olisihan se ollut ratkiriemukasta, kun lauma olisi lähtenyt sen metsäjäniksen perään, joka mökin pihapiirin läpi loikki ja jätti jälkeensä niin ihanan tuoksuvan ja houkuttelevan hajuvanan... 

Pahin painajainenhan olisi sitten ollut se, että koirat olisivat päätyneet heikoille jäille, tai vielä pahempaan, joutuneet niiden jäiden alle. Jotenkin sitä viime kevään jälkeen on tullut melkein liiankin varovaiseksi sen suhteen, ettei enää vain yksikään koiristani tipu jäiden läpi. Minun mielestäni siinä on ollut ihan riittämiin, kun Zeus muutama vuosi sitten hämääntyi ja hyppäsi jäiden sekaan, ja Etna puolestaan viime keväänä putosi heikon jään läpi lampeen. Näin ollen uskaltauduin mökin rantapenkereeltä jäälle vasta sunnuntaina auringon paisteessa, kun näin että sielä oli käynyt monta muutakin liikkujaa.. Rantaviivasta emme kuitenkaan menneet kahta metriä kauemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Ulkoilujen jälkeen koirat kömpivät aina mielellään nukkumaan ja vaikka ne halusivatkin aina olla siellä missä tapahtui ja mieluiten vieläpä tapahtumien keskipisteenä, joutuivat ne välillä tyytymään olemaan ihan vain koirina koirien paikalla. Pyrin pitämään huolen siitä, että ihmisten ruokailu tilanteet olivat rauhoitettuja siinä mielessä, ettei yksikään koira saanut pyöriä jaloissa tai pöydän alla. Ihan vain siksi, ettei minunkaan mielestäni ole kovinkaan miellyttävää koettaa nauttia hyvästä ruoasta, kun herkeämätön silmäpari seuraa jokaista suupalaa. 

Sunnuntai päivällä saimme tehdä hieman lähempää tuttavuutta jo aikaisemmin mainittujen Romeon ja Zeron kanssa. Kun palailimme koirien kanssa sunnuntaiselta kävelyltä järven jäältä, lähti viereiseltä mökiltä meitä lähetymään ihmisiä. Sanoivat tulleensa siksi, kun halusivat tehdä tuttavuutta koirien kanssa. Syykin selvisi, moneen kertaan nähdyn ja meitä haukkuneen Zeron lajitoveri, oli kääpiöpinseri uros, Romeo. Aikansa kun siinä olimme jutelleet, ilmestyivät koiratkin paikalle, lapsien saattelemana. Zeus ja Adja saivat tehdä tuttavuutta vieraiden koirien kanssa, Zero osoittautui varsinaiseksi jännittelijäksi ja se oli Adjan mielestä aivan mahtava juttu. Siis se, että kerrankin se itse oli jonkun mielestä kamalan pelottava. Zeus mitteli vierailijoita katseellaan, kiinnostui vielä pentumaisesta Zerosta, eikä ollut huomaavinaankaan toista kääpiöpinseri urosta, joka olisi hieman Zeusta halunnut haastaa. Zeroa tietenkin hirvitti vallan mahdottomasti minun koirieni kiinnostus niitä kohtaan ja se päätti livistää paikalta, saaden peräänsä mustuaiset. Onneksi se kuitenkin löysi vähän rohkeutta ja uskalsi tehdä mustuaisiin tuttavuutta niin, että niiden mielenkiinto vähän laski. Sen jälkeen nuoren karkeakarvaisen mäyräkoiran itsetunto hieman kohosi ja se löysi lisää rohkeutta ja lähti opintomatkalle mustuaisten mukaan. 

Romeo oli edelleen sitä mieltä, että olisi halunnut vähän kokeilla kepillä jäätä arvovaltaisen Zeuksen suhteen. Oli siinä nuori pojankloppi Zero ihmeissään, kun uljaat kääpiöpinseri uroot siinä kilvan merkkaili ja ruopi eteläisen, auringossa sulaneen rinteen maata. Aikansa Zeus suvaitsi itseään muutaman vuoden nuoreman Romeon kukkoilua, otti sitten tiukan katsekontaktin ja piti sitä yllä silmäänsä räpäyttämättä, kunnes toinen luovutti. 

Romeon omistaja kerkesi ihmetellä tilannetta ja hämmästeli sitä, miten minkäänlaista rähinää ei syntynyt. Romeolla kun oli kuulemma taipumusta sellaiseen. Minä puolestani vastasin vain, että Zeuksella puolestaan sellaiseen turhanpäiväiseen rähinään ei ole mitään tarvetta. Sen ei juurikaan tarvitse tuoda itseään esille, tai tehdä itsestään kovinkaan suurta numeroa, se vain on luontainen johtaja, hyvin itsevarma sellainen. Eikä sitä ole kovin montaa kertaa kyseenalaistettu, vieraiden urosten taholta siis. Niin tälläkin kertaa, yksi horjumaton katse riitti viestimään vieraalle urokselle, että aloittamalla rähinän se vain tuhlaa aikaansa. Zeus kävi vielä viimeisen kerran nostamassa koipea läheiseen mäntyyn ja poistui sitten paikalta tyynen rauhallisesti. Aivan kuin mitään hiljaista tahtojen taistelua ei olisi tapahtunutkaan. 

Me siirryimme siitä sitten hetken kuluttua sisätiloihin, ja liekö Zero saanut mielenkiintonsa täytettyä, tai ulkoili sen jälkeen vain kytkettynä, kun se ei enää ilmaantunut meitä pihaan haukkumaan. Aurinko oli paistanut rantaan ja jäälle hyvin lämpimästi, mutta oikeastaan vasta sisällä koirat pääsivät nauttimaan auringosta toden teolla, kun ei ollut kylmää hohkaavaa maata heti takapuolen alla. 

Kovin ne tosin osasisvat olla kärsivän näköisiä, kun käytiin autolla heittämässä pieni 180 km lenkki ja juhlimassa hieman erään päivänsankarin kaksi vuotis syntymäpäiviä. Koskapa kyseinen neiti hieman arasteli koiria, saivat ne ensi alkuun viettää aikaansa eteisessä, ja siitähän ne eivät olleet kovikaan riemastuneita. Mutta kun tyttö lopulta rohkaistui ja halusi tehdä tuttavuutta koiriin, pääsivät ne pois arestikopistaan. Koirien nimien opettelu meinasi olla hieman haasteellista, yllätyin kuitenkin kun Zeus tuli lopulta ihan oikein. Se on tuntunut olevan monelle lapselle ja vanhukselle hyvinkin vaikeasti opittava nimi ja vääntynyt ties kuinka moneen muotoon. Etnakin tuli useimmiten pienen tytön suusta ihan oikein, mutta Adja, joka on vuosien mittaa ollut Arjasta ja Nadjasta lähtien milloin mikäkin, oli nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässään "Patja". Ja kun Etna ja Adja menivät sekaisin, kutsuttiin koiria Atnaksi tai Edjaksi. 

Kun syntymäpäivä vieraita alkoi saapua enemmälti ja ensimmäiset joutuivat valitettavasti pahemman kerran haukutuiksi, pääsivät koirat loppu ajaksi kylpyhuoneeseeen. Positiivien yllätys oli se, ettei niistä kukaan pyrkinyt sieltä kertaakaan pois. Ei edes Adja, jolle se olisi ollut hyvin tyypillistä. 

Kaiken kaikkiaan vietimme kaikessa rauhassa varsin ihanan pääsiäisen, eikä kenelläkään ollut kiire mihinkään. Kerrankin kaikilla oli aikaa olla ihan aidosti läsnä, tässä ja nyt. Koirathan ovat sillä tavoin aina. Aidosti läsnä, juuri tässä ja nyt, eivätkä ajattele mistään muuta.